Heti astuessani sisään näihin... ei, bakkanaalit olisivat väärä sana, bakkanaaleissakin on dekadenssissaan jotain kunnianarvoista, nämä ovat pelkät rahvaankemut... näihin rahvaankemuihin tiedän olleeni väärässä, ah, niin väärässä.

Niin korkeat olivat olleet toiveeni ja niin julmasti ne oli murskattu. Kaikki alkoi siitä kun olin päiväkävelylläni päättänyt huvittaa itseäni taas kerran poikkeamalla kirjastoon ja kysymällä virkaatekevältä palvelijattarelta ovatko heidän varastonsa grimoiret sidottu ihmisennahkaan. Ennen kuin tämä viikoittainen rutiini, jonka uskon auttavan kansainkerrosten pitämisessä paikallaan, pääsi toteutumaan, silmäni fiksoituivat julisteeseen. Tuo kopiopaperille painettu mustavalkoinen juliste saattoi sisältää villisti yhteensotkettuja mytologisia merkkejä ja kirjoitusvirheitä, mutta silti se maagisesti veti katseeni puoleensa. YÖN MUSTAT ARISTOKRAATIT! 24.8! DRACONIS GOTHIK FEST!

Katsoin noita sanoja yhä lisääntyvän kiihkon vallassa ja ilmeisesti jäseneni olivat alkaneet nykiä, koska ympärille kerääntynyt lammassa osoitteli minua ja kuiskaili. Keräsin arvokkuuteni ja käännyin lähtiäkseni kotiinpäin, kunnes hirvittävä epäluulo iski minuun ja pakotti minut alentumaan siihen, että tarkistin erään asian kirjaston yleisöpäätteeltä. Kyllä, tämä tapahtuma - todellakin nimeltään Draconis Gothik Fest, ja vaikka jäseneni värähtelivät huomattuani miten tässä oltiin sotkettu kolmea vulgaaria kieltä toisiinsa pakottauduin lukemaan lisää - järjestettäisiin juuri täällä, Tampereella, kahden viikon päästä, eikä siihen hämäristä kuvista päätellen kuuluisi yhtään mutarotuista - musta viittasi pukeutumiseen!

Sanaakin sanomatta on selvää että sydämeni lauloi kävellessäni tilaisuuteen. Oma ilmeeni oli tuima, ei laulavainen, sillä arvokkuus on säilytettävä tilanteessa kuin tilanteessa - etenkin nyt kun minulla saattaisi viimeinkin olla tilaisuus tutustua muuhun aristokratiaan. Sillä nyt, kulta-ajan ja hopea-ajan mentyä ohi, elämme rauta-aikaa, aikaa jolloin kunnian, urheuden ja ylenkatseen hyveet on poljettu likaa tasa-arvon mädännäisen aatteen tieltä eikä luontaiselle ylemmyydelle ole enää tilaa, ja näin ollen on jäänyt minulle, Stefanos Miettiselle, tehtäväksi pitää yllä oikeuden ja kunnian kuvaannollista miekkaa - kuvaannollista, koska kuulun tällä hetkellä ns. rahattoman aatelin piiriin, tai kuuluisin jos joku suku viimeinkin hyväksyisi totuudenmukaisen väitteeni siitä että olen ruhtinaan poika jonka mustalaiset varastivat lapsena ja veivät sen pyykkärinaisen luokse joka kutsuu minua äidikseen.

Mutta pois sukuun liittyvät huolet ja murheet! Jäntevin askelin saavuin aristokraattitapahtumaan. Ovella huomasin, kuinka pöydän takana oleva peikkoa muistuttava kansanmies keräsi muilta osanottajilta takkeja pois, mutta itse harpoin hänen ohitseen - herrasmies ei luovu takistaan tai kepistään koskaan, paitsi silloin kun vaihtaa takkia tai kun hänen keppinsä on jumittunut moukan otsalohkoon kurinpidon jälkeen. Ja sisälle päästyäni aloin tarkkailla tilannetta.

Minun olisi pitänyt tunnistaa varoittavat merkit heti. Joka puolella ympärilläni kuulin musiikkia, joka atonaalisuudessaan ja kongoidisessa rytmisyydessään sai minut heti luulemaan, että minulla oli epäonni kuulla jotain Mahlerin unohdettua konserttoa - olisivatpa ne kaikki unohdettuja! Mutta baarin takana oleva tarjoilija, jolta kysyin asiasta, ilmoitti että säveltäjän nimi oli Bauhaus, ja tyydyin tähän tietoon enkä vaivannut hänen mieltään enempää. Sen sijaan tilasin viskin - tuo barbaaristen skottien juoma antakoon minulle rohkeutta, jota sosiaalinen kanssakäyminen kaikessa kammottavuudessaan minulta vaatii.

Mutta missä olivat yön mustat aristokraatit? Ympärilläni näin sekamelskan olentoja. Tuokin mustiin pukeutunut hahmo - miksi hänen housuissaan oli niin paljon remmejä? Ja miksei hänen paidassaan ollut hihoja? Ei, en nähnyt hänessä mitään aristokraattista - hänen käsiensä lihakset toivat mieleeni tukkijätkän, mutta hänen jaloissaan ei ollut merkkiäkään siitä, että hän edes pysyisi hevosen selässä. Ajattelin kokeilla hänen pohkeitaan saadakseni varmemman vakuuden, mutta tulin toisiin tuloksiin huomattuani hänen kasvojensa olevan vitivalkoiset - epäilemättä tuo albiino oltiin tuotu tänne vain muiden huvitukseksi, ja ennen pitkää hän tanssisi maatiaistansseja lattian keskellä kääpiölauman kanssa. Hytkyin ajatellessani tuota huvittavaa näkyä.

Luokseni saapui neitokainen, epäilemättä hytkyntäni mesmerisoimana. Mietin samaa mitä mietin joka kerta kun naispuolinen ihminen saapui kahta metriä minua lähemmäksi - olisiko tässä sopiva astia siemenelleni? Vaikka hänellä olikin vaatteet joita silmäpuoli kyökkipoika olisi voinut pitää aristokraattisina tarkka silmäni huomasi heti hänen sotkeneen mitä julmimmin renesanssia ja barokkia, ja kun kysyin häneltä hänen mielipidettään kohta saapuvasta Kali-Yugasta, hän alkoi selostaa minulle kuinka jokin jota hän kutsui astangakurssiksi oli alkanut viime torstaina. En käsittänyt häntä. Harvoin käsitän ihmisiä. Huomasin, kuinka hän vaistomaisella liikkeellä toi uhkeaa rynnästään enemmän näkyviini, ja minua alkoi ellottaa. Minkälainen aristokraatti voisi kiihottua imettäjälle paremmin sopivista utareista? Jo muinaiset kreikkalaiset tiesivät että alaston nainen on parhaimmillaan lattean rintakehän kanssa, ja itse olin tullut nopeasti siihen tulokseen, että alaston nainen on parhaimmillaan silloin kun hän ei ole alaston. Liu\'uin taiten pois keskustelusta.

Kiertelin, kaartelin, kauhistuin. Kukaan täällä olevista ei ollut aristokraatti, ei vähäisimmässäkään määrin! Koko joukossa elivät maaseudun geenit, se jukolalaisuus joka sai minut nuorena opiskelemaan epätoivoisesti ruotsia että voisin joku päivä samaistua niihin harvoihin yläluokan jäänteisiin mitä tässä maassa on kun he löytäisivät minut ja ottaisivat minut salaseuroihinsa ja lukupiireihinsä. Ortega y Gasset oli väärässä - massojen vallankumous oli toivottava asia, jos \"massat\" tarkoittaisivat \"valtavia kivimassoja\" ja vallankumous tarkoittaisi että olisi vallan oivaa jos joku jumalolio kumoaisi nuo kivimassat tämän rakennuksen päälle. Erään nuoren miehen kanssa sain aikaan keskusteluntynkää Evolan aatteista, ja hetken jo toivoin että kyseessä olisi Hapsburgien tapaan taantuneen aatelissuvun mutatoitunut haarauma joka voisi johdattaa minut sukunsa paremmin säilyneiden haarojen pariin, mutta rohkenin kysyä hänen musiikkimakuaan ja hän alkoi selostaa miten omistaa 200 levyä kolmelta \"neofolk\"-artistilta, ja miten hän voisi luulla että arvostaisin konsepteina uutuutta TAI kansaa?

Lähdin pois. Ovella katsoin taakseni ja toivoin että voisin kaivaa silmät päästäni, sillä mitä näkemistä maailmassa enää on? Tyydyin ottamaan monokkelini silmäni päältä ja heittämään sen halveksuvasti olkani yli. Se osui seinään ja halkesi palasiksi. Toivottavasti joku käveli niihin kotimatkallaan. Itse kotimatkallani pysähdyin erään kulman taakse, painoin pääni seinää vasten ja annoin kyynelten valua silmistäni. Epäaatelismaista, tiedän, mutta vittu.