Hei vaan ja rallatalilallati! On kivaa olla pieni, iloinen puu! Itse asiassa voisi sanoa että se on melko iloista! Saan nököttää täällä keskellä metsää, kaikessa rauhassa, ja tunnen kuinka oksani havisevat ja lehteni kahisevat ja saan siitä vienoa, hykerryttävää mielihyvää. Linnut laulavat, vuodenajat seuraavat toisiaan, ja oksissani hyppivät pulleat oravat, joiden hännät ovat pörröisiä ja viikset värisevät kuin nuorten neitojen povet kun he sulhojensa perään huokailevat, sulhojensa jotka on lähetetty kauas siirtomaihin sotimaan uljaissa sotisovissaan ja nappinsa kiilloitettuna, ah.

Mutta kas kuinka vuodet vierivät! Me puut olemme varsin hitaita otuksia, ja ajatuksemmekin ovat hitaita, ja sillä välin kun tätä olen kertonut, olen kasvanut pieni-keskisuureksi iloiseksi puuksi, ja oravaperhe joka oksillani asusti on kuollut. Voi! Mutta ei hätää, sillä lisää oravia kiipeilee pitkin oksiani ja minussa olevaan koloon on muuttanut iso pöllö jonka nimeksi olen antanut Huhutin! Sano hei kaikille, Huhutin! Minne lennät, Huhutin? Kaikki tykkäävät sinusta!

Ah, tuossa on miehiä! Miehet ovat varsin kiinnostavia olentoja vaikka itse olenkin perheellinen heteroseksuaali. Mitä heillä on? Heillä on kirveitä! Kuinka hauskaa! He hakkaavat minua alas. Hihihihi! Se kutittaa! Voi pojat - nyt olen kaatunut! He karsivat pois oksiani, mutta olinkin jo halunnut päästä niistä kahisevista asioista eroon, sillä kukapa haluaisi aina kahista? Nyt olen virtaviivainen tukki, nuori ja solakka, kuin nuori neito kun hän sulholleen ruokaa keittää ja samalla laulelee, keittää ruokaa bataateista joita sulho on siirtomaista tuonut, epäonnistuu traagisesti mutta silti sulho tuon ruuan hymysuin syö koska he rakastavat toisiaan!

Minut lastataan! Pääsen näkemään maailmaa! Oikeastaan en näe kovin paljoa maailmaa ajon aikana, koska minun päälleni lastataan lisää tukkeja, mutta onpahan ainakin seuraa. On kiva olla täällä muiden tukkien joukossa, koska heillä on kiinnostavat jutut! Viritän keskustelun erään nuoren rauduskoivun kanssa, mutta hän on tylsähkö tyyppi. En usko että hänellä on koskaan ollut huuhkajaa oksillaan! Mainitsen tästä hänelle ja hän hirmustuu ja tahtoo minua lyödä, mutta ei pysty lyömään, koska on puu. Nauran hänelle. Kuinka iloinen tämä matka onkaan! Välissä mennään junalla, tsukutsuku! Ja sitten varastoon, avaraan varastoon joka tuoksuu pihkalta ja tervalta ja jostain syystä myös hevosilta, Ja taas rekkaan!

Olen tehtaassa! Puusydämeni pakahtuu ylpeydestä - minusta tulee jotain hyödyllistä! Mitähän minusta tulee, aprikoin kun erilaiset koneet käsittelevät minua? Tuleeko minusta tuoli, jolla lasten myötä lihavoituneet neidot istuvat odottaen sulhojaan kotiin juomasta siirtomaasotatovereittensa kanssa, yrittäen tuntea vihaa mutta silti pakahtuen rakkaudesta noita hupsuja eläväisiä vesseleitä kohtaan? Vai tuleeko minusta kenties sellainen tuokkonen jota kepulaiset myyvät torikaupoilla? Ei, nyt tiedän - minusta tulee monta monituista arkkia paperia!

He painavat minuun tekstiä! Omituista kyllä osaan lukea sitä, vaikka puiden ei yleensä pitäisi osata sitä lukea ja vaikka se painetaan minuun, mutta tiedän - minuun painetaan sanomalehtiä! Noita sanomalehtiä jakavat koteihin noiden sorjien neitokaisten lapsenlapsenlapset yrittäen ansaita muutamaa euroa tikkumelleihin ja kaljaan ne sijoittaakseen, yrittäen elää vieraassa Suomen maassa joka ei arvosta heidän isoisoisiensä panosta siirtomaasodissa vaan ihmettelee heidän outoja sukunimiään ja sottaisia ruokailutottumuksiaan. Pystyn lukemaan kaiken mitä minuun kirjoitetaan samalla kun painokone sitä latelee! Kotimaanuutiset, ulkomaanuutiset, kulttuurisivut, urheilusivut, erilaiset mainokset, ja sarjakuvat...

...voi vittu. Minusta tehdään lehtiä joissa on Mika Mokanen.

Sydämistyn, mutta kun yksi noista lapsenlapsenlapsista, villiviikari nimeltä Matthias, piirtää Mikalle isot Hitler-viikset ja valtaisan sukuelimen jokaiseen jakamaansa lehteen, ilostun taas. Olen Paavo! Kasa iloisia sanomalehtiä!