Fedja-setä puristi kivääriään ja katsoi posteljooni Petshkiniä. Vanha mies makasi vain parin metrin päässä rojun ja liejun ja veren seassa ja aukoi ja sulki suutaan, hitaasti laajenevassa verilammikossa. Hän tuijotti Fedjaa suoraan silmiin.
"Fedja", sanoi Petshkin, ja sitten saksalaiset lopettivat sen minkä olivat aloittaneetkin. Petshkinin rinta repesi verenpunaiseksi ryöpyksi ja hän vavahti kerran. Laukaus kaikui liian kovaa, kaikkien muiden joukossa. Fedja vapisi. Posteljooni Petshkin oli kuollut. Ehdottomasti.

Konekiväärin pitkä sarja repi laastia Fedjan takana olevasta seinästä. Kivestä irtosi pieniä sirpaleita. Kiväärit paukkuivat, konekiväärit rätisivät, konepistoolit papattivat. Välillä käsikranaatin tumpsahdus kertoi, että taas yksi elämä oli ohi. Fedja-setä käpertyi pienemmäksi ja puristi kivääriään rystyset valkeina. Hän oli ollut täällä aivan liian vähän aikaa ja nähnyt aivan liian paljon kuolemaa. Naakanpoika Pitkäkyntinen oli lentänyt hänen komppaniansa perässä Volgan yli. Stalingradissa sille oli ruokaa. Fedja oli nähnyt sen jo ensimmäisenä päivänä, höyhenet ihmislihaan ryvettyneinä, nuokkumassa tyytyväisenä sen kuopan päällä, jossa oli aikaisemmin ollut lähetin korsu. Saksalainen tykinammus oli ampunut ja osunut täysosumalla. Fedjan leipälaukusta valui jotain. Se oli naudanlihasäilykettä. Sirpale oli osunut säilykepurkkiin ja repinyt sen auki. Fedja katsoi apaattisesti maahan valuvaa ateriaa. Hän ei tiennyt missä Mirri-lehmä oli. Hän ei tiennyt enää mistään mitään.

Komissaari Teremenkov juoksi Fedjan luokse kyyryssä.
"Toveri Fedja! Miksi te makaatte siinä!"
Fedja empi. Häntä pelotti. Hän tiesi, että hänen tehtävänsä oli rynnäköidä traktoritehtaaseen ja vallata se taas takaisin. Niin oli heitä komennettu. Kersantti oli kadonnut johonkin ja Fedja makasi tässä. Traktoritehdas oli edessäpäin. Siellä oli saksalaisia, rasvatut piiput häntä osoittaen.
"Toveri Fedja!" Komissaarin äänessä oli uhkaa. "Nous---"
Hänen äänensä katkesi ja hän syöksyi maahan Fedjan viereen. Edestä kuului rutinaa.
"Panssarivaunu! Faskistisiat. Tuon ne saavat maksaa", mumisi Teremenkov, ja korotti äänensä.
"Tuokaa koira!"
Jostain juoksi kyyryssä sotamies taluttaen koiraa. Häneen osui, mutta toinen sotamies juoksi, nappasi koiraa kaulapannasta ja raahasi sen kiven taa.
"Musti!", huudahti Fedja helpotuksesta ja yritti halata koiraa. Musti perääntyi ja väläytti kulmahampaitaan.
"Mutta Musti", sanoi Fedja, "minä tässä, mitä sinä täällä teet!"
Musti vinkaisi hiljaa ja katsoi ensin komissaaria, sitten Fedjaa. Se yritti tönäistä Fedjaa kuonollaan, mutta komissaari läppäisi sitä kuonolle. Musti perääntyi.
"Musti", kuiskasi Fedja kyyneleet silmissä. Musti ei puhunut, kun komissaari kytki sen selkään jonkin laitteen. Laatikko ja sauva. Pommi, tajusi Fedja.
"Tämä sotakoira uhrautukoon rodinan puolesta", sanoi komissaari. Musti katsoi Fedjaa. Komissaari sanoi sille jotain. Musti vilkaisi vielä kerran Fedjaa ja pinkaisi kohti panssarivaunua, joka kökki traktorimuseon seinään ammutussa reiässä kuin jokin vihainen muinaisolio. Sen konekiväärit papattivat.

Fedja kohotti päänsä varovasti kiven takaa. Hän näki hämärästi, miten Musti juoksi kohti tankkia, katosi sen alle. Ja sitten räjähti. Tankin torni notkahti outoon asentoon. Mustia ei näkynyt. Fedja-sedän kurkkuun nousi pala.
"Toveri Fedja!", sanoi komissaari. "Stalinin nimessä - vallatkaa tuo rakennus!" Komissaarin laukusta kurkisti kissa. Se oli Matroskin. Fedja yritti koskea kissaa, mutta se sähähti ja raapaisi. Verta kämmenselällä.
"Mene, tee työsi, sotilas", sähisi kissa. Kyyneleet valuivat Fedjan poskia, kun hän nousi ja lähti amok-juoksuunsa. Hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Komissaari kuunteli konekiväärin papatusta ja silitti kissaa, joka purisi tyytyväisenä ja puski hänen kättään.