Kapteeni katsoi ikkunasta maataan. Varsinais-Suomi! Siellä se siinti kaikessa kauneudessaan. Sen humisevat harjut ja ylväät metsät, hulmuavat pellot täynnä sinimailasta ja mettä, sen näädät ja supikoirat jotka puikkelehtivat sinne tänne, nenät nypyttäen, hännät heiluen, maistaen sitä pyhää kutsua jonka heille Luoja oli taivaasta suonut! Ja samalla kapteeni katsoi ikkunan heijastuksessa itseään ja ihaili näkyä. Paljon oli hänelle annettu. Jokainen hänen kasvonsa piirre kieli sitä että sen oli muovannut testosteroonin hyöky jonka hän oli jo äidinmaidossaan imenyt. Hänen tukkansa oli niin vaalea että se vaikutti lähes platinalta, hänen rintakehänsä oli kuin kreikkalaisen jumalan rintakehä tai mahdollisesti selkä, ja hänen leuassaan olevaan perseeseen olisi voinut upottaa vaikka kolme gerbiiliä kimpussa.

Ja nyt hän valmistautui henkisesti suurimpaan tehtäväänsä minkä hän tulisi tekemään koskaan. Sillä Varsinais-Suomi oli jo kaunis maa täynnä kauniita asioita kuten metsiä ja lehmiä, kamppaili se elämänsä ja kuolemansa tähden Hämeen ja Uudenmaan kieroutuneita vainolaisia vastaan. Tai no, ei nyt ehkä elämästään ja kuolemastaan. Tarkemmin sanoen maa-aluestaan. Tai no, ei se nyt varsinaisesti vielä ollut Varsinais-Suomen maa-aluetta, mutta Jumalan johdatuksesta ja Turun satamajätkien riuskojen käsien työn tuloksena siitä sellaista tulisi. Hurraa!

Mutta Kapteeni Styränki ei sitä päivää näkisi. Kolme kyyneltä valui hänen silmistään, joiden pienet rypyt vain kielivät hänen iän suoman kokemuksen suomaa komeuttaan. Mutta vain kolme, eivätkä ne olleet surun kyyneliä tai suinkaan pelon, vaan ne olivat ilon kyyneliä, ilon jonka hänelle toi ylpeys, ylpeys lapsistaan viljelemässä Ikaalisten tai Karjaan viljavia peltoja. Ei kirjaimellisten jälkeläisten, ei hän niitä ollut ehtinyt siittää - kukaan Turun tai Paimionkaan vaaleaveriköistä ei vielä ollut hänelle suonut kunniaa tulla lastensa äidiksi Jumalan säätämässä avioliiton sakramentissa. Naiset eivät ymmärtäneet isänmaan asiaa - johtuiko tämä Eevan sukupuolen luontaisesta vihasta isyyttä kohtaan? aprikoi Styränki, joka oli paitsi isänmaanystävä myös tunnettu markkina-arvoteorian hyväksi tekemästään työstä.

Mutta aika oli älyllisen toiminnan loppua! Nyt oli koittanut hetki sankaritöiden! Lopullinen hyökkäys Pirkanmaan ja Uudenmaan heittiöjoukkoja vastaan oli alkamassa ja siinä Styrängillä oli tärkein rooli kaikista. Hän juoksi portaat alas ja harppovin askelin suuntasi kohti lentokonettaan, jotka hänen alaisensa olivat jo kunnostaneet, kiillottaneet ja kaikin puolin valmistaneet häntä varten. Ja lentokoneessa odotti myös 500 tonnia puhdasta trotyyliä, valmiina räjäyttämään pahuuden keskuksen maan päältä. Kyllä, kuin nousevan auringon maan Nipponin mongoolirotuiset soturit, hänkin oli saanut kamikazen kunniakkaan tehtävän itselleen. Kuin uljas kalevalainen soturi preussilaisessa univormussaan hän kipusi amerikkalaiseen lentokoneeseensa tuntien itsensä kaukoidän samurai-ninjaksi.

Vähitellen lentokone nousi ilmaan, Suur-Varsinais-Suomen ylpeys. Nimeltään Aurajoki, tuossa taivaiden kuningattaressa oli ainakin kuusi roottoria ja sen siivet oli valmistettu teräksisestä kromista ja siinä oli paljon muitakin hienoja teknisiä yksityiskohtia jotka epäilemättä kiinnostaisivat sellaisia ihmisiä jollainen kukaan ei oikeasti halua olla mutta jollaisia maamme tarvitsee menestyäkseen. Ja se lentokone kiisi, kiisi kuin runoratsu Pegasos, kiisi kohti tuota iilimatojen pesäpaikkaa, Helsinkiä.

Pelloilla iloisesti raatavat maalaiset vilkuttivat Styrängille hänen lentäessään yli ja hän vilkutti takaisin. Mikä iloinen kansa jolla on tilaisuus totella ylempiään, jotka heitä hyväntahtoisesti alaspäin katselevat! Ja sitten tultiin eturintamaan jossa gallantit varsinais-suomalaiset ja heidän satakuntalaiset heimoveljensä taistelivat uudenmaalaisten desanttien johtamaa savolais-karjalaista orjajoukkiota vastaan. Joku päivä savo-karjalaiset ali-ihmiset tulisivat nousemaan kapinaan herrajoukkoaan vastaan, aprikoi Styränki, toivoen siitä päivästä tulevan mahdollisimman verinen ja sellainen että voittaja ei olisi selvä. Sellaisista konflikteista tehtäisiin parhaat tietokonepelit.

Ja taistelukenttäin jälkeen ei ollut enää peltoja, ei metsiä, ei humisevia harjuja. Ei mitään paitsi pimeyttä, mustuutta, suota ja sen keskellä raihnaisia mökkejä joiden asukkaat valittivat sydäntäsärkevästi mutta olivat silti niin täynnä läpikuultavaa pahuutta että Styränki saattoi vain kaivaa browninginsa pilottitakkinsa taskusta ja ammuskella heitä heidän mökeltäessään pelloillansa. Tuskin nuo lantakorvat sitä edes huomasivat, niin heidän mahansa olivat naurista täynnä ja suunsa viinan kostuttamia! Ja nyt nuo lohduttomat maatilkut vaihtuivat kaupungin prameuteen - se oli Espoo, tuo kansainvälisten bisneskeinottelijoiden paratiisi. Sieltä kaikui espoolaisen nauru kuin kostona niistä kaikista kärsimyksistä jotka otaniemeläinen teekkari oli saanut koskaan kokea koulun pihalla. Mutta se ei ollut Styrängin kohde.

Nyt Styränki huomasi että hänellä oli seuralaisiakin. Helsinki-Vantaan lentoasemalta oli noussut parvi kuoleman herhiläisiä, pirkanmaalaisia lentokoneita jotka olivat saapuneet liittolaistansa auttamaan. Mutta Styrängin koneessa oli konekiväärit jotka pystyivät ampumaan tupakan hanhenkin suusta viidenkymmenen kilometrin etäisyydeltä, eikä hänelle ollut ongelma eikä mikään teurastaa nuo epätoivotut ketaleet sijoihinsa. Sydäntäsärkevästi huusivat Tampereen sällit mustamakkara suussaan koneidensa tippuessa alas taivaalta, tippuessa kuin tippuvat tähdet silloin kun Herra tulee taas maan päälle tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ja Styrängin matka jatkui. Helsinki!

Styrängin käsi oli vakaa ja kohde selvä. Hän näki sen jo sielunsa silmin ja kohta oikein silminkin, Eduskuntatalo. Siellä oli se mies joka piteli vallan ohjaksia, tuo mies, jolle vain Helsinki oli olemassa ja sekin riistoa varten, pahuuden ruumiillistuma. Tarkalla haukankatseellaan Styränki erotti jo Jan Vapaavuoren kasvonpiirteet, ylimielisen hymyn ja seemiläissävytteisen hiuspehkon. Siellä Jan Vapaavuori nauroi porvarin nauruaan, samaa naurua jota hän oli nauranut jo kymmenen vuoden ajan, luonnotonta ja riipivää naurua. Ja vain kilometri erotti hänet eduskuntatalosta ja hän näki kuinka Vapaavuoren ilme muuttui ja huulet tapasivat jotain erittäin rivoa termiä joka olisi ollut hänen viimeinen loukkauksensa ihmisyyttä vastaan, ja ennen kuin räjähti Styrängin mielessä oli vain: Eläköön isänmaakunta! Eläköön vapaa Suur-Varsinais-Suomi!