John Atherton oli onnellinen mies. Hänen peltonsa olivat kullankeltaiset ja laskeva aurinko valaisi niitä tavalla joka saisi kenet tahansa amerikkalaisen farmarin sydämen pamppailemaan kiihkosta ja odotuksesta. Kiihkosta ja odotuksesta sitä kohtaan kun hän viimeinkin pääsisi tuhoamaan noiden maissintähkien hauraan, kehittyvän elämän ja myymään tuotoksensa. Ja olipa hänellä muutenkin hieman rahaa taskunpohjalla - olihan hän viettänyt kesän hakkaamalla tohtori Witherin mailta tukkeja ja kylläpä siitäkin näillä mailla rahaa ansaitsi aivan tarpeeksi. Oli siis tullut aika Johnille toteuttaa velvollisuutensa historiallisen kertomuksen hahmona. John kävisi huorissa.

Hänen vaimonsa Philippa huomasi, tottakai, heti mitä John oli tekemässä tavasta, jolla John satuloi hevosta, helläkätisesti, sivellen sen ruskeaa pintaa samalla tavalla kun hän kohta sivelisi maksullisen naisen verrattain sileää iloa. "Oletko sinä huoriin lähdössä?" virkkoi Philippa pilke silmäkulmassaan samalla kun hän vaivasi taikinakulhoa mikä hänellä oli toisessa kainalossaan. (Toisessa kainalossa Philippa tuuditti perheen uusinta vauvaa joka nukkui päiväunia autuaan tietämättömänä siitä, että historiallisen tarinan lapsihahmona hänen tehtävänsä oli toimia osana taustarekvisiittaa siihen asti kunnes hän olisi 15-vuotias ja voisi alkaa itsekin käydä huorissa.) "Olenpa lähdössä, olenpa hyvinkin", John naurahti ja kapusi hevosen selkään.

Veitikkamaisesti hymyillen Philippa kääntyi ja palasi taloon. Ei niin että hän olisi saanut miehensä huoripukkeudesta jotain erityistä tyydytystä mutta historiallisen tarinan vaimohahmona hänen oli madonnamaisesti kestettävä elämän aiheuttamat kärsimykset siihen asti kunnes hän leijonaemon tavoin saisi tilaisuuden puolustaa omia lapsiaan. Ja Johnin huorissakäynti saattaisi johtaa juuri tällaisiin tilaisuuksiin! Senpä takia Philippa siis pystyikin rauhallisin mielin taas aloittamaan virkkuukoukkujen kilistyksen. Kohta kissa saisi söpöt töppöset.

Aurinko paistoi iloisesti taivaalla ja Johnin mieli oli kevyt ja tyyni. Hänen taskunsa pullotti rahan ja kullin paljoudesta, ja tämän huomasi myös hänen naapurimiehensä Gabriel. "Huoriinko sitä ollaan menossa?" kysyi Gabriel iloisesti ja saatuaan myöntävän vastauksen kiljahti riemusta ja tanssi omituisen pienen ripaskan. Gabriel olisi itsekin voinut mennä huoriin jolleivät hänen rahansa olisi olleet loppu. Yhtä aikaa samaa huoraa pannessaan olisivat John ja Gabriel voineet toteuttaa miehisen rakkauden huipentuman ainoalla tavalla, jolla tähän aikaan sijoittuvan kertomuksen hahmot saattoivat sen yleensä toteuttaa.

Ja kas, siinä kylänraitin paras huoratalo jo häämöttikin. Tällä kertaa John ei tuntenut nivusissaan tarvetta mennä Ritan taikka Marian huorataloihin - ei, nyt kelpasi vain paras, eivät mitkään Ritan puoliveriset laihat tarjoilijatytöt taikka Marian lihavat heitukat! John suuntasi kylän vanhimpaan ja parhaampaan bordelliin, Henriettan paikkaan, jossa naiset olivat valmiita mihin tahansa kuvailematta jätettäviin seksiakteihin - juuri sellaisiin, joita John halusi mutta joista narratiivin rajoissa ei voitu erityisen tarkasti kertoa koska John oli kuitenkin tarinan sympaattiseksi tarkoitettu henkilö ja tästä ei pitänyt tulla dramaattinen, myllerryksiä edustava ja aiheuttava huorissakäynti vaan pelkästään normaalien sukupuolisten tarpeitten tyydytyskäynti, juuri sellainen jolla osoitettaisiin että perkele, tässä on todellakin historiallinen tarina kyseessä.

Henriettan talossa oli menoa ja vilskettä. Ystävällisesti John tervehti pormestaria ja pappia, mutta he tuntuivat oudon vähäsanaisilta ja katosivat kumpikin nopeasti yläkertaan. Henrietta sen sijaan oli yhtä iloinen kuin aina ennenkin ja ohjasi Johnin hellävaroen vanhan suosikkityttönsä luokse - Henriettan suosikkitytön siis, olihan Henrietta yhteiskunnasta eräällä tavalla ulkopuolinen hahmo jolle viitteet lesbolaisuudestakin sallittiin. Tällä kertaa John kuitenkin tunsi tarvetta kajota juuri tähän iloluontoiseen heitukkaan, ruskeatukkaiseen saksalaistyttö Lindaan jonka pehmeä syli tarjosi juuri sellaisen äidillisen kokemuksen joka teki tästäkin reissusta hyväksyttävämmän ja rehdillä tavalla juurekkaamman.

Eikä aikaakaan mennyt kun John jo asteli pois huoratalosta. Olihan hän nopea mies ja Linda tiesi kyllä hyvin miten asiansa hoitaa että saisi Johnin mahdollisimman nopeasti tyhjentymään sisäänsä. Tyhjentymään sisäänsä, niin, John pohti, mitenkähän Lindan nyt kävisi. Aikaisemmin John ei ollut pohtinut raskauskysymystä, mutta kaipa huoratkin jotenkin tulisivat raskaaksi? Johnin mielessä eivät käyneet tummat ajatukset lastenmurhista tai laittomista aborteista, vaan hän vain oletti että kyllä potentiaalinen lapsi jotenkin selviää. Ja, niin, jos se syntyisi niin olisihan se eräällä tavalla perheenjäsen, liittyisi siihen pitkään sukusarjaan joka jo Englannin saarilla oli iloisesti käynyt huorissa ja tulisi myös tekemään sitä jatkossakin, aina 1960-luvulle sijoittuviin kertomuksiin asti ja senkin jälkeen mahdollisesti sporadisesti.

John vihelteli ja tepasteli hevosensa luokse. Kyllä tämä oli hienoa historiallista aikakautta.