Longyearbyenin sataman vesi kiilteli mustana, kun Igor asteli ulos kapakasta. Tuuli kävi navakasti pohjoisnavalta. Igor oli tuhannen päissään. Hän horjui pientä tietä pitkin kohti parakkejaan ja availi samalla sepalustaan. Humalaisen karskilla päättäväisyydellä, jota hyinen pohjatuuli voimisti ylimaskuliiniseksi uhoksi, hän päätti kusta laiturilta alas.

Igor päästi pitkän kaaren ja ähkäisi tyytyväisesti. Katulampun haaleassa valossa suihku kimmelsi kuin kristallit neitokaisten kaulalla. Igor tuijotti mustaan horisonttiin ja hytkyi päkiöiden ja varpaittensa nojassa eestaas.

Ja putosi mereen, kuinkas ollakaan. Vesi oli jääkylmää ja iski välittömästi Igorin ilmat pellolle. Hän haukkoi henkeään kuin kala ja räpiköi paniikissa. Känni ei tuntunut missään. Elimistö kirkui. Igor sätki kuin tapettava grönlanninhylkeen kuutti ja vaistomaisesti kauhoi itsensä pienille rantaviivassa näkyville kiville. Hän sai kovaa maata kehonsa alle ja puuskutti syvään. Katulampun valossa kaikki oli vain kalmankeltaista ja mustaa.

Urahdus ja puuskahdus ja mädän kalan tuoksu. Vieressä. Igor haparoi käsillään ja osui johonkin pehmeään ja lämpimään. Puuskahdus, kuin geysir. Hylje, välähti Igorin aivoissa, mitä helvettiä. Hän käänty ja näki, miten mursun pää iski häntä kohti, pitkät torahampaat välähtäen. Igorin aivoissa syttyi tuhat supernovaa.

Hän heräsi sairaalasta. Sairaala, mietti Igor, hän oli mantereella. Norjassa siis varmaan. Tuskin Murmanskissa. Valkoisia verhoja, letku luikersi käsivarteen. Igorin päässä vippasi. Rinnassa oli outo tunne. Igor katsoi alas ja näki, että hänen ruumiinsa oli kiedottu kääreisiin.
"Päivää."
Mustiin pukeutunut herrasmies seisoi Igorin vieressä. Puku oli musta. Samoin kravatti, salkku, kengät ja ne helvetin aurinkolasit.
"Oletko sinä Yhdysvaltain agentti", kysyi Igor ja pelästyi sitä, miten heikolta hänen ennen niin römeä äänensä kuulosti.
"En."
Igor ja mies tuijottivat toisiaan.
"Häh", sai Igor virkatuksi pian. Mies huokaisi.
"Teitä puri skotlantilaisesta sotilastukikohdasta paennut radioaktiivinen mursu."
Igor tuijotti miestä.
"Vitsailetko sinä", sai hän kysyttyä.
"En."
"Jaa."
He olivat pitkään hiljaa.
"No mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Igor taas, pikkaisen äkämystyneenä.
"Te olette terve ja voitte lähteä", vastasi pukuäijä ja poistui huoneesta. Igor katseli oviaukkoa. Se pysyi tyhjänä.

Igor puki päälleen samat vaatteet jotka hänellä oli ollut päällään tuona ilmeisesti kohtalokkaana iltana. Paidassa oli kaksi isoa reikää vatsan kohdalla. Igorin vatsassa ei ollut jäljen jälkeä. Hän käytti sairaalastaan saamat liput, meni satamaan ja pienen neuvottelun jälkeen sai kyydityksen takaisin Longyearbyeniin pient duunia vastaan.

Laivamatkan kolmantena yönä Igor heräsi siihen, että hänen suustaan kasvoi kaksi valtavaa hammasta. Unenpöpperöinen Igor tuijotti peilistä hampaitaan ja mietti sinänsä absurdisti josko hammaslääkäri osaisi auttaa. Hän oli myös lihonut.

Viidentenä päivänä he olivat jo lähellä Longyearbyeniä ja Svalbardin huiput näkyivät jo horisontissa. Igorin naamasta kasvoi pitkiä karvoja ja hänen ihonsa oli tummanruskea.
"Näytän mursulta", myönsi Igor asian laivan kokille. "Ajattelin ruveta supersankariksi."
Laivan kokki antoi Igorille ison lasin piimää ja nyökkäsi. Hän oli mykkä, kuuro ja belgialainen.
"En oikein nyt tiedä...", mumisi Igor ja pyöritteli piimälasia pöydällä. "Mitä mursusupersankari tekee?"
Baarimikko nyökkäsi taas ja kaatoi toisen piimälasin Igorille. Igor katsoi hetken piimälasia, sitten baarimikkoa. Sitten taas piimälasia.
"Keksin sen!", karjaisi Igor ja ponnahti seisomaan. Kanttiinin muut seilorit kääntyivät katsomaan torahampaista miestä, joka juoksi ikkunaa kohti, ponnahti äärimmäisen kömpelösti lasia vasten, rikkoi sen ja mätkähti laivan kannelle. Siellä tuo torahampainen ihminen mötkäytteli kehoaan eteenpäin ja hyppäsi sulavasti laidan yli.
"... mies yli laidan", sanoi joku heikosti. Muut katselivat ikkunanpielissä törröttäviä verisiä lasinpalasia.

Igor sukelsi syvälle. Ei kylmyyttä! Ei hengenahdistusta! Notkeasti liikkuen hän sukelsi kohti mustuutta. Hän ei nähnyt pohjaa, mutta siellä se oli. Sydän iski rauhallisesti, verenkierto uloimmissa verisuonissa lakkasi. Tumm.    Tumm.    Tumm.    Igor liikkui kuin meren eliö.

Pohjassa oli simpukoita. Igor heilautti päätään sivuttain ja murskasi yhden valtaisan osterin kuoren. Hän tarttui sisällä hyllyvään mötikkään, pusersi sen turvonneeseen nyrkkiinsä ja lähti nousuun kohti pintaa. Hän saavutti merenpinnan, joka oli peilityyni. Pikkuruokit ilkamoivat hänen ympärillään. Riemuissaan hän teki vedessä pari kuperkeikkaa, ja lähti sitten uimaan kohti Longyearbyenin satamaa.
Igor, ihmeellinen mursumies, perustaisi naturalistisen simpukkaravintolan!