Herään siihen, että seinästäni ei tule junaa läpi. Se, että juna tulisi, olisikin eriskummallisen omituista, ottaen huomioon, ettei seinää ole. Niin sitä ihminen vain luottaa joihinkin asioihin, kuten siihen että aamulla voi rauhassa herätä niin että on seinät ympärillä ja katto pään päällä, mutta näin eivät ole marjat. Niin, kattoakaan ei ole. Ei ole mitään. Sänky, missä nukuin, on hävinnyt On vain kauheen aakee laakee, niinkuin vanhoissa maakunnissa sanotaan.

Tyhjyyttä, tyhjyyttä silminkantamattomiin. Kaikki on tasaista ja tyhjää. Ainoastaan tasangossa itsessään on jotain silmillä havaittavaa. Se on täynnä suoria viivoja ja yksivärisiä pintoja, ja näköpiirissäni siintää omituisia kuvioita. Itse asiassa - nyt havaitsen että itse olen tällä hetkellä suorakulmiossa, ja kuvan viivat vastaavat melko tarkalleen kotini seiniä. Kävelen siis kodistani, nykyisestä suorakulmiosta, ulos. En koe mitään erityistä shokkia ylittäessä entisen seinänpaikkani. Toisaalta, miksi tuntisinkaan? Olisiko siihen mitään järkevää syytä?

En näe ketään missään. Tämän pitäisi häiritä minua, mutta se ei häiritse, koska ihmiset ovat ihan turhia. Kartat sen sijaan ovat kauniita! Karttojen geograafiset muodot ovat niin virtaviivaisia ja sulavia. Voisin vain tuijotella karttoja koko elämäni ajan ja hieman hivellä itseäni, mutta ei liikaa, se vain muistuttaisi minua etten itse ole kartta.

Itse en ole kartta, mutta näyttää siltä, että tällä hetkellä elän kartassa. Kyllä, kyllä, siinä missä ennen meni tie menee nyt... Niin, siinä menee nyt tie, paitsi että se on karttaan piirretty tie. Ja - kyllä! Omituiset kuviot olivat kirjaimia, ja kirjaimista muodostuu tämän tien nimi. Olen iloinen. Sydämeni riemuitsee. Vihdoinkin. Turhat puut ja kukkulat ovat poissa, kaikki tuo maantieteellinen kuona, ja elämässäni on enää karttojen puhtaus. Juosta lönkytän kohti jokea, mutta se ei enää virtaa - se on kuten muukin osa tästä tasankoa, vain sinistä. Voin kävellä sen päällä!

Yhtäkkiä nousee hirvittävä pelko. En näe ketään muuta, ja se on loogista, eihän kartoissa ole koskaan ihmisiä, mutta miten itse olen tässä? Tällaiset epäilykset ovat usein kuolemaksi, sillä niistä ihminen havaitsee tilanteensa loogisen mahdottomuuden ja herää, yrittäen epätoivoisesti vaipua takaisin uneen jotta pääsisi unelmien harhamaahan, siinä kuitenkaan onnistumatta, ah, c'est la vie.

Sitten muistan että olen niin hirvittävän lihava että näyn sateelliitistakin.