Pihalla telmivät pikkulapsoset ilakoitsivat. Viimeinkin oli satanut lunta, lunta! Lumi peitti polut ja tiet, piha oli täynnä lunta. Ja tämä lumi ei ollut tyhmää ja tylsää lunta, puutarilunta, kylmää luntaa joka meni kauluksiin ja hihoihin ja kaikkialle ja suli siellä ja josta ei voinut tehdä lumipalloja tai isoja lumimöhkäleitä - tämä oli juuri optimaalista muovailuun ja taiteeseen. Tämä oli lumiukkolunta. Ja juuripa siksi päättivät pihan lapset tehdä lumiukon!

Lumiukosta tuli hieno lumiukko, eihän sitä huonoakaan lumiukkoa nyt kannata pystyttämään ryhtyä. Sille tuli pää, keskivartalo ja alavartalo kuten lumiukoille yleensäkin, ja käsiksi laitettiin risut ja silmiksi hiilet ja takinnapeiksi hiilet myöskin. Ja porkkana nenäksi, totta kai. Valtteri, tuo pistämätön veijari, sille keksi vielä laittaa pipon ja luudan käteen, vähän niinkuin se talonmies olisi! Luutaa ei oikein muuten saatu kädessä pysymään joten se teipattiin risuun kiinni, ja siinä se uljaasti tökötti. Kyllä, tämä oli lumiukkojen lumiukko, oikea lumiukkouden prototyyppi.

Sitä tuumi myös se hyvä haltija, joka sen vielä samana päivänä näki. "Kas! Mikä komea lumiukko!" tuumi haltija, ja samantien tuumi myös, että kyseinen lumiukko näytti leveästä sormella piirretystä hymystään huolimatta kovin surulliselta. "Ehkäpä tuo lumiukko haluaisi olla elävä! Kyllä, juuri sitä se haluaa! Elää, kokea talven puuskat ja ilot! Kukapa ei sitä haluisi!" Ja pim! Taikasaivansa kosketuksella haltija herätti lumiukon henkiin ja lähti taas matkoihinsa, tekemään lisää haltijatekoja joista suurin osa oli ihan yhtä vitun tyhmiä.

Lumiukon henkiin herättäminen ei nimittäin koskenut lumiukon ei-lumellisia osia. Siksipä lumiukko heräsikin suureen tuskaan - olihan hänellä silmien kohdalla kaksi elotonta hiilikimpaletta joista ei nähnyt mitään ja jotka kyllä tunsi. Porkkanasta puhumattakaan, olihan se varsin syvälle tunnettu. Ja nuo risut - kuin pisteliäitä piikkejä käsien tilalla. Pipokin oli aseteltu päähän varsin epämukavasti.

Eipä niin että lumiukolle olisi paljon iloa koitunut näkökyvystä tai risujen liikuttelustakaan. Mitään muuta ei lumiukko olisi nimittäin nähnyt kuin takapihan. Eihän lumiukko nimittäin liikkumaan pystynyt, ilman jalkoja. Harvempi olio pystyy liikeeseen pelkällä alapallolla. Millaista liikettä se edes olisi? Tuskissaan lumiukko pystyi sentään heiluttelemaan itseään maanisesti, mutta tämä johti ainoastaan siihen että se kaatui ja porkkana painui yhä syvemmälle. Pystymättä elämään tai kuolemaan, lumiukko saattoi vain odotella kevättä ja pikkuhiljattaista sulamista, pystymättä sitä lopettamaan, hidastamaan, nopeuttamaan.

Onneksi talonmies tuli melko pian noutamaan Valtterin, tuon pistämättömän veijarin, varastamat luudan ja pipon. Samalla talonmies kolasi kaatuneen lumiukon lumikekoon ja pisti vielä porkkanan poskeensa. Nytpä lumiukko onkin sitten lumikasa, edelleen elollinen, mutta tyytyväinen. Lumikasalla kun eivät ole suuret unelmat tai aikeet, lumikasalle riittää lumikasaus. Ja kun talonmies vielä ystävällisesti kippaa kasaan lisää lunta niin se saa vieläpä kasvaa kenenkään estämättä. Mikäpä ollessa!