Insinööri Torraskainen käveli metsässä. Kainalossaan hänellä oli kivääri. Kiväärillä hän ammuskeli lintuja. Ei tällä nimenomaisella hetkellä, tällä hetkellä hän vain käveli, käveli ja ajatteli. Hänen ajatuksensa, insinöörille varsin ei-yllättävästi, kulkivat yhtä ja samaa polkua, hieman kuin hän itsekin tällä hetkellä. Töissä tuohon polkuun liittyivät lähinnä erilaiset koneet ja muut vipstaakkelit, mutta nyt metsässä, paikassa missä ihmisten pitäisi rauhoittua sienestyksen tai tappamisen merkeissä, hänen ajatuksissaan pyöri vain hänen ex-vaimonsa.

Ah, nainen, pirulainen, julma syöjätär joka oli kymmenen vuoden jälkeen kehdannut ottaa eron. Ei niin, ettei liitto olisi ollut parin vuoden jälkeen erityisen onnellinen, mutta olihan sen tuloksena lapsi jota tuo sukkubus nyt tälläkin hetkellä korruptoisi isäänsä vastaan, ja joka tapauksessa ero oli ollut isku vasten Torraskaisen miehisyyttä. Ettäkö tuo nainen, kuivakka ja laiha, littanatukkainen, olisi nähnyt hänet, hyvävaraisen ja vakaan insinöörin huonompana kuin sen alkoholistin jonka takia hän oli Torraskaisen jättänyt? Ei, se ei käynyt laatuun. Ei, ei lainkaan.

Lintu lehahti lentoon! Torraskainen tähtäsi, hänen mielessään kävivät nopeasti entisen vaimon näätämäiset kasvot, ja hän laukaisi. Ja hän osui! Harvinainen ilo täytti hänen mielensä kun hän lähti hoippuvaan juoksuun metsän halki saalistaan etsimään. Jospa hänellä nyt olisi jotain josta kertoa siitä työporukoille maanantaina? Risut rasahtelivat ja oksat taipuivat villin kompuroinnin edessä.

Mutta ah ja voi, Fortuna ei suosinut Torraskaista - hän oli huomaamattaan tullut suoalueelle, ja suonmätäs imaisi hänen saappaansa. Vain vähän, mutta tarpeeksi että jalka irtosi saapasta ja tasapainonsa menettänyt insinööri lähti kompuroitsemaan alas loivaa rinnettä. Eikä hän
pysähtynyt ennen kuin oli kaatunut koko matkan alas pienen lammikon luokse. Samean pienen suolammikon, epäpuhtaan, niinpä hyvinkin, mutta tarpeeksi kirkkaan että Torraskainen havaitsi oman kuvansa.

Hän oli alkanut kaljuuntua.

Torraskainen mietti kaiken lopettamista, mutta hän tukahdutti tuon mielihalun. Jos hän sen tekisi, olisiko hän parempi kuin ne muutkaan ihmiset jotka saman olivat tehneet? Ei, Torraskainen oli yhteiskunnan tukipilari, oli niin monta ihmistä joille hänen oli vielä näytettävä, ja hän näyttäisi heille, heille kaikille. Ja hänessä häivähti myös pelko niistä ajatuksista mitä hänessä oli herännyt, sillä kovin monet muutkin Torraskaisen suvusta olivat olleet varsin itsetuhoisia, setämies Erkistä alkaen. Ei, ei, ei, ei, ei!

Joten Torraskainen tuijotti omaa kuvaansa puolitoista tuntia, nousi ylös, ja alkoi etsiä pudonnutta lakkiaan ja kadonnutta saapastaan.