Katson lautaa ja hikoilen. Katson vastustajaani ja hikoilen. Hiki virtaa pitkin kaulaani ja alastonta rintaani. Pyyhin sen pois kömpelöllä, nappulaan siirtoon huonosti sopivalla hanskallani. Sekunnit kuluvat. Ja tuo kelvoton hollantilainen hymyilee barracudan tavoin. Katsominen ei muuta laudalla olevaa tilannetta. Ei, eipä toki. Mikäpä sen muuttaisi paitsi ihmisen toiminta. Ja juuri siihen en tunne kykeneväni juuri tällä hetkellä.

Katson lautaa ja näköni samenee. Liian monta iskua päähän. Liian monta iskua nyt, liian monta koko elämäni aikana. Mutta sehän on vain oletettavaa, joskus se tulee tapahtumaan niin suurelle osalle nyrkkeilijöistä. Ajatus katkeaa. Dementia. Sekunnit kuluvat. Minun on siirrettävä nappulaa. Jos en siirrä nappulaa, tulee turmio. Jos siirrän, tulee turmio. Miksi en siirtäisi?

Mitä siirtäisin? Siinä on tuo kirottu torni, odottaa sitä että tartun hevoseeni ja yritän epätoivoista harhautusta tai mitä tahansa muuta liikettä. Ja mitä muutakaan voisin tehdä? Hitaasti vien hanskaisen käteni kohti nappulaa, vedän sen takaisin muutamaksi sekunniksi, sitten rivakasti tartun hevoseen ja nostan sen ilmaan. Sekunti kuluu. Ja hevonen siirtyy, pahaisen sotilaan syöden, näennäisesti uhaten kuningatarta, mutta silti kellekään ei jää epäilystäkään siitä että kuninkaani on paljas ja haavoittuvainen. Vastustajani hymyilee kuin barracuda. Hymy ei levene, se ei kapene, se on samanlainen kuin koko ottelun ajan, nyrkkeillessä, shakkilaudan ääressä. Lyön kelloa.

Vastustajani tarttuu epäröimättä torniin ja liikuttaa sitä – mutta mitä! Hän nappaakin juuri tuon hevosen! En voi uskoa tätä todeksi. Hänen hymynsä pysyy samana. Hän ei huomannut tilaisuuttaan! Ei niin, että asemani erityisen paljon parempi olisi nytten, mutta tilaisuuteni tuleekin koittamaan kehässä. Seuraava erä tätä nyrkkeilyshakkiottelua nimittäin olisi ruumiinvoimien mittely, kivun ja kestävyyden koitos. Ja minulla olisi ässä hihassani. Tai pikemminkin hanskassani. Lähetti.