Misu katsoi kaihoisasti - pilluunsa. "Mikä mua vaivaa?" hän ajatteli. Oli niin kauan siitä kun hän oli viimeksi avannut sen, tutkinut sitä syvällisesti, pohtinut sen pitkäkestoista merkitystä, sen ennustuksia, sen historiaa, sen tutkijoita, sen jokaista pienintäkin yksityiskohtaa. Ja niitähän oli, kävijöitä ja yksityiskohtia nimittäin. Mutta aika oli kadonnut, vuosikaudet kuluneet yhtä aikaa vuorten tasapäistyessä.

"Niin, se mulle on käynyt", Misu sanoi ääneen. "Musta on tullut kuin vuori."

Paksu ja korkea. Täynnä varpuja.

Misu oli tänään tuolla haikealla ja haalealla päällä, mikä oli vastenmielistä ja niin... kaikin puolin jotain että en voi edes tietää että mitä! Misu päättikin innostaa itsensä uuteen intoon. Ottaisinko tuon käteeni, Misu pohti. Jaa niin minkä?

Samassa Misu alkoi tuntea omituista värinää ja surinaa. Hän hypähti ylös sohvalta, veti housut jalkaansa ja nolostellen katseli ympärillensä. Missä SURISEE? Misu unohti hetkeksi sen mitä hän oli äsken yrittänyt ajatella, ja yritti nyt ajatella, että mitä mahtoi olla surina, joka oli herättänyt hänet tästä houreesta johonkin uuteen houreeseen. Syke nousi. Paita tuntui kuumalta. Mitä tapahtuu. En muista mitään. Surina jatkui, ei tullut mistään.

Houre valtasi mielen ja ruumiin. Ruumis kuumeni, mieli kärisi ja tirisi. Ei ollut enää vaihtoehtoja, Misun oli välttämättä riisuttava kaikki VAATTEET niin että jäljellä oli enää kuuma ja tirisevä ruumis, joka surisi ja kieri lattialla. Vesilammikko oli hikeä, hötäkässä kaatunutta kylmää kahvia.

Misun silmät eivät enää pystyneet keskittämään katsetta, sillä hänen ruumiinsa tärisi houreen kourissa. Silti hän nuoli kahvia. Ja kaiken sen horrorin keskelläkin Misu yhtäkkiä ymmärsi:

"En mä ole vuori, mä oon tulivuori! hän huusi.

Ja magma valui ulos hänen pill

Nousimme kahdelta Arin autosta. Arin? Ai minkä Arin? Ai runkkarin vain? Metsätien pätkä oli pimeä ja hiljainen, vain rastaat huutelivat yössä. Ari poltti jatkuvasti tupakkaa ja oli silminnähden hermostunut. Minua ja Minnaa ei jännittänyt mitenkään kauheasti, vaikka tiesimme tämän olevan tähänastisista teoistamme ehkä se suurin, tärkein ja mahdollisesti vaarallisin. Jätimme auton auki ja maalasimme rekisterikilvet yli lateksilla. Takakontista otimme mukaan kaksi videokameraa, kahden sivuleikkurit, valonvahvistimen ja muita tarpeellisia aiheita. Ari mietti hetken, ottaisiko hän pesäpallomailan mukaansa. Päätimme kuitenkin jättää sen autoon.

 

Kävelimme pimeän metsän halki hiljaa ja varovasti. Metsikkö ei ollut laaja. Pohjanmaan tylsässä kangasmaastossa voi kuitenkin helposti eksyä, joten Ari otti GPS-paikantimeensa muutaman reittipisteen jotta löytäisimme pahassa tilanteessa nopeasti takaisin. Olin huolestunut, sillä tämä vaikeuttaisi pakoamme mikäli asiat menisivät pieleen. Päätin kuitenkin olla sanomatta mitään, sillä en halunnut hermostuttaa jo nyt hermostunutta Aria tai Minnaa. Metsikössä kajasti jo heikko keltainen valo. Se tuli edessämme olevasta aidatusta rakennuskompleksista. Kuulimme jo farmin äänet. Viimeiset parikymmentä metriä vuoroin ryömimme, vuoroin konttasimme läheiseen ojaan ja tarkastelimme tarhaa.

 

Viime vuosisadan loppupuoliskolla Hansonin veljekset olivat kova sana viihdeteollisuudessa. Näitä olentoja sorrettiin ja käytettiin häpeilemättä rahantekokoneina. Ajan saatossa levyimperiumit eivät kuitenkaan enää tahkonneet rahaa samaan tahtiin, joten hansoneita ruvettiin käyttämään ensin vetojuhtina, sitten koe-eläiminä. Joku kuitenkin huomasi, että hansonien turkki oli ominaisuuksiltaan ylivertainen sekä minkkiin että kettuihin verrattuna, joten hansoneista tuli turkiseläinten eliittiä. Farmeja oli maailmalla vain muutama, joista jokaisessa oli joitain kymmeniä hansoneita. Kasvatuksen vaikeuden takia turkkeja on jatkuvasti tarjolla vähän, ja niistä maksetaan tuhansia euroja kappaleelta.

 

Tarkastimme ympäristön ja huomasimme pari valvontakameraa jotka eittämättä havaitsisivat sisääntunkeutumisemme. Olimme tietoisia tästä ja tiesimme jo, että vartijoilla kestäisi ainakin kahdeksan minuuttia siihen, että he olisivat paikalla. Farmissa ei näkynyt ketään. Siellä oli suodastaan haudanhiljaista – hansonit nukkuivat öisin, mikäli pystyivät. Suurin osa oli todennäköisesti huumattu. Kaasukammio oli etelänurkkauksessa, ja omistajan asunto ja työläisten parakit olivat noin kilometrin päässä. Sieltä tultaisiin paikalle melko nopeasti. Meillä ei siis ollut paljoakaan aitaa.

 

Laitoimme kuulosuojaimet päähän ja syöksyimme aidalle. Harjoittelun suomalla taidolla aidasta läpi murtautumiseen meni alle puoli minuuttia. Meillä oli aikaa viisi minuuttia. Kuulokkeiden läpi kuulimme, miten metelin herättämät hansonit ääntelivät korviahuumavalla pauhulla. ”Mmmmbop, mmmbop!” Tarhan työntekijät käyttivät aina kuulosuojaimia. Kuvasin itse kameralla Arin ja Minnan avatessa häkkejä. Ulosteiden ja veren tahrimat huumaantuneet hansonit runtelivat itseään kaltereita vasten. Monilla oli pahoja infektiota raajoissaan – stressaantunut hanson yrittää usein purra itseltään kädet irti. Jatkuvasti murretuista häkeistä pomppi esiin uusia ja uusia pikku karvaturreja. Viisi minuuttia oli ohi nopeammin kuin tiesinkään. Kuulin jo moottoreiden jyminää jostain, läheltä kai. Syöksyimme hansonlaumassa ulos leikkaamastamme aukosta ja syöksyimme metsään.

 

Minna tapettiin ensimmäisenä. Yhtäkkiä veren ja kauhun pelästyttämät hansonit syöksyivät hänen kimppuunsa. Hän ehti huutaa vain hetken, selvästi ja kirkkaasti. Aivan kuin häntä ei olisi sattunut yhtään. Viimeinen ääni minkä hänestä kuulin oli sidekudoksen rutinan ja repeytyvän lihan äänten seasta kuuluva vaimea huokaus. Kuin väsyneen ihmisen huokaus. Olin vain pienen hetken paniikissa, sillä en osannut aavistaa tätä, mutta nopeasti ajatukseni selkeytyivät ja tunsin olevanni valveilla ja harkintakyvyltäni täysin viileä. Juoksimme Arin kanssa autolle ja starttasimme sen. Takapenkille piiloutunut hanson ei sanonut mitään, vaan karkasi suoraan Arin kurkkuun. Kun ihmisen aukirevityistä kaulavaltimoista suihkuaa verta, se tuo mieleen rubiinit. Veri on niin kauniin punaista. Suuntasin taskulampun hansonin silmiin, jolloin se pakeni ulos autosta. Ajoin kuin unessa kotiin, josta minut noudettiin aamulla poliisikuulusteluun.

 

Tässä iskussa vapautettiin yli 100 hansonia, joista suurin osa löytyi kuolleina. Osa on opetellut saalistamaan kissanpentuja ja pikkulapsia. En kadu mitään, mitä tein. Eivätkä Minna tai Arikaan katuisi.

Avaan television ja näpsäytän päälle Porno-TV:n. Semmoista se on nykyään, pornoakin saa katsella. Ryystän kaljaa hipelöiden kiveksiäni ja katselen mainoksia. Voi halvattu, mainoksia. Tällä kanavalla mainostetaan raejuustoa. Selevä.

Ruutu pimenee. Olen valmiina katsomaan pornoa. Porno, runkkaus, ejakulaatio ja onnen tuokiot nuo; näistä asioista saan nautintoa ja niin saa moni muukin. Suomi-Filmin logo ilmestyy ruudulle ja saa minut pidättämään hämmentyneenä hengitystäni. Jääkärimarssi pärisee taustalla. Kuva on mustavalkoinen ja rakeinen.
"Ohjaaja J.V.Schnellman", sanon ääneen nähdessäni nimien vilistävän ruudulla.

Palmikkopäinen blondi kävelee niityllä. Otan munan käteen, tää on sitä, ou jea! Hän poimii kukkasia, ovatkos ne sinivuokkoja, nehän taitavat olla rauhoitettuja.. Ja yhtäkkiä hänen ympärillään on laulujoutsenia. Aivan helvetisti laulujoutsenia. Tumputtelen laiskasti ja katson, miten nainen innostuu. Hän tarttuu laulujoutsenta kaulasta ja survoo sen pään ja pitkälti kaulaakin.. Niin. No. Arvanettekin minne. En oikein tiedä eläinpornon laillisuudesta, mutta nyt taustalta laukkaa esiin leijona. Sillä on sinivalkoinen viitta! Se on Suomen leijona! Hyvä Suomi!

Tuijotan monttu auki miten leijona ja nainen köyrivät hetken niityllä. Joku perkele on mennyt tekemään Finlandia-hymnistä halpaa diskofunkia ja se soi taustalla. Joku ampuu konekiväärillä myös. Mutta voi kauhistus!

Nainen on nyt pukeutunut Suomen joutseneksi, mutta metsästä kirmaakin esiin valtava karhu! Hän repäisee naisen vaatteet auki - ei, sehän on ruma mies pukeutuneena karhuksi, joku asia tässä maailmassa on sentään hyvin, huh, runkkailenpas vähäsen - ja työntää melkoisen sapelinsa suoraan neitokaisen kaikkein pyhimpään. Niin he nylkyttävät toisiaan. Hirvittävää! Edestä, takaa, päältä ja alta, kaikin tavoin, kasvoilleen sylkien ja kuola pärskyen. Nainen huutaa ja kiroilee.

Karhu tarttuu naista toisesta kädestä ja toisesta jalasta ja repäisee ne irti. Tulee hetkeksi aivan hiljaista. Sitten nainen alkaa voihkia kiihkeästi ja karhu yhtyy häneen voimalla hellästi takaapäin; ottaa naisen kuin koiran, vaikka onkin karhuksi puettu mies. Niin köyriminen vain jatkuu, ja jatkuu, ja jatkuu. En jaksa enää pitkittää väistämätöntä, vaan ejakuloin välinpitämättömästi vaatteilleni ja syliin. Karhu-ukko panee naista edelleen. Verta, irtoraajoja ja tämä. Diskofinlandia saavuttaa jonkinasteisen kliimaksin, niin saavuttanee nainenkin, minä en. Suljen töllön ja menen ulos tupakille. Ihana maa tämä Suomi.

Ah-ah! Taas kerran minä, suuri Supersankarimies, saan puolustaa viattomia ja jakaa oikeutta! Taas kerran superkuuloni
kuulee, kuinka konnat tekevät konnantöitään! Tällä kertaa lurjus, jonka nyt näenkin super(röntgen)katseellani,
on ryöstämässä vanhalta mummolta laukkua! Tämä minun on estettävä! Superloikalla ponkaisen ilmaan ja liitelen, nyrkki
ojossa, rikollista kohti.

Laskeudun jaloilleni, rintakehäni aaltoillen miehekkäästi, ja pullistelen lihaksiani ainakin kolmessa eri asennossa.
Sen jälkeen lausun syvällä rintaäänelläni "Lopeta, kelmi, ja päästä tuo vanhus vapaaksi, tai minä, Supersankarimies,
tulen rankaisemaan sinua mitä oikeudenmukaisimmalla tavalla! Toivon ryövärin pelästyvän tätä näytöstä ja lähtevän
luikkimaan pakoon häntä jalkojensa välissä - että hän ei tietäisi... salaista heikkouttani...

Rikollinen hölmistyy, sitten hymyilee. "Hah! Supersankarimies! Tiedän salaisen heikkoutesi!" hän huutaa. Voi ei! Tietääkö
hän todellakin että salainen heikkouteni on... lain rikkominen?

Kyllä hän tietää! Hän jatkaa mummon ryöstämistä, ottaen mummon käsilaukun itselleen. Sehän on lainvastaista! Tunnen
voimieni katoavan ja myös kriminaali sen huomaa, naureskellen häijysti. Hän kolkkaa mummon! Argh! Tuskin pystyisin
nyt superloikkaan ja supernyrkkinikään ei enää löisi edes lastulevyä halki. Haukon henkeä! Julma rikollinen päättää
kiduttaa minua lisää ylittämällä kadun suojatien vierestä ja kusemalla seinää vasten. Olen maassa ja avuton. Tuskin
pystyisin liiskaamaan hyttystäkään.

Rikollinen, ehkä säälin vallassa, tyytyy tällä kertaa vain juoksemaan pakoon mummon omaisuus mukanaan. Ehkä minun pitäisi
vaihtaa uraa.

Nojaan eteenpäin ja räpsytän silmäripsiäni peilikuvalleni. Hymyilen. Kesäyön pulssi tuntuu jo ohimoissani ja nivusissani. Mutristan huuliani ja hieron varovaisesti sänkeä leuassani. Päässäni on vaaleanpunainen peruukki jonka alla rasvaiset pitkät miehenhiukseni hulmuavat.

Rasvaan ihoni ja vedän ylleni nätin kesätopin - sen kirkkaankeltaisen. Se on nätti, minä olen nätti, maailma on nätti! Jalassani on mustat nahkastringit. Vedän jalkaani Nokian kumisaappaat - very kinky indeed - ja otan rankaisija-naamion naulasta. "Taksi!" Matka yökerhoon alkaa.

Astun sisään yökerhoon. Huomaan hämmentyneet katseet. Ne vaeltavat pitkin vartaloani. Minulla stondaa ja he näkevät sen. Kaikki näkevät sen. Hymyilen ja isken silmää, puhaltaen samalla purukumikuplan sillai vietellen. Baaritiskille siis!

"Tarjoilija! Juottakaa minut kovaan humalaan!" Mies tekee työtä käskettyä. Viereeni tulee joku iso ja ruma mies.
"Hei...", aloittaa hän, mutta keskeytän hänet kevyellä poskisuudelmalla ja kirosanoilla. Kerron hänelle, miten tahtoisin hänen kiemurtelevan edessäni. Mies poistuu. Voi, miehet! Ne ovat niin hassuja.

Kello lyö kolme. Otan siittimeni esiin ja heiluttelen sitä muille yökerhon asiakkaille. Joku jahtaa minua. Tanssin kuin keijukainen ja kylvän ympärilleni paperiruusuja ja pärskyttelen halpaa hajuvettä muiden ihmisten tuoppeihin. Nahkastringini hikoavat ja puristavat pallejani. Joku yrittää tarttua minuun, mutta kuin Tarzan heilahutan itseni tanssilattialle. Hetken seison spotissa yksin, lanteitani heilutellen ja riuhtoen halpahallin rytkyjä paiseisen vartaloni yltä - ja laulan:

"Yöpervo,
olen hento yöpervo,
tanssin, riisun vaatteiden verhon
silmää isken, pojat ei mua saa"

Aamulla herään väsyneenä, tahmaisena ja sidottuna miestenvessan lattialta. Vain näin tunnen eläväni.

Olen päissäni. Pukuni on ryvettynyt ja liian pieni - se on ollut ylläni jo monta päivää. Naamani punoittaa ja tukkani, vaalea ja lyhyt, on aivan takussa. Päässäni on Setelen lippalakki ja kädessäni Valintatalon muovikassi. Istun tietokoneeni ääressä ja olen ihan vitun pierussa. Edessäni on lähes tyhjä kossupullo, josta latkin välillä pitkiä huikkia. Röyhtäillessäni hieman oksennusta tursuaa suuhuni. Viina on huoneenlämpöistä ja minä en.

Olen asentanut lähikauppani liukuhihnan päälle valvontakameran. Ihmisten ruokaostokset kertovat heistä enemmän kuin muista. Tarkoitukseni oli tehdä tästä asiasta tutkimus mutta olen nyt ryypännyt vähintään viisi päivää. Eilen olin karaokeravintolassa ja lauloin. Katson nyt videomateriaalia ja yritän keskittyä, mutta se on lähes mahdotonta. Minua panettaa mutta olen runkannut aivan liian monta kertaa ja tuntuu siltä, kuin joku olisi survonut virtsaputkeeni natolankaa. Tuijotan silmät ristissä ruudulle. Liike on epäkoherenttia.

Tuo nainen laittaa liukuhihnalle tavaroitaan. Milloin asia on tapahtunut? En tiedä. Kai se on eilen, jos eilen oli yhdestoista päivä. Kai se oli! Nainen ostaa tamponeita, eli hän vuotaa verta. Hihitän hetken ajatellen veristä pimppiä ja haparoin kossupulloa. Se kaatuu ja leviää pitkin papereitani. Olen piirrellyt niihin kuvia jatkosodasta. Katson viinalätäkköä. En ole näin päissäni, totean, ja horjun parvekkeelle. Siellä on lisää viinaa. Kello on kaksitoista päivällä ja minun pitäisi olla töissä. En ole. Sytytän tupakan ja keskityn. Vastapäisen talon seinä horjuu aikansa. Poltan neljä imaisua mutta tupakkahan on pahaa. Tumppaan sen puolihuolimattomasti ja se jää savuamaan stögikseen. Avaan kossupullon ja ärhäkkyyden puuskassa heitän korkin alas parvekkeelta. Tämä on kansalliserotiikkaa.

Kävelen tietokoneelle mutta saan paremman idean: soitan ex-vaimolleni. Puhun hänen kanssaan, varmasti viisaita. Televisiosta ei tule jääkiekkoa, joten surffaan seisoen muutaman kanavan läpi. Otan toisen pitkän huikan mutta ei, töllöstä ei tule mitään. Otan lisää huikkaa ja kiroan hetken.

Mies ostaa makkaraa. Tämäkin on tapahtunut eilen. Tunnen syvän yhteyden miehen kanssa. Hänkin ostaa makkaraa. Minäkin ostin joskus makkaraa, se oli hienoa makkaraa se. Paistoin sen ystävieni kanssa. Tajuan: olen unohtanut heidät! Tartun matkapuhelimeen ja selaan sekopäisesti listaa. Soitan kolme kertaa vanhalle ystävälleni mutta suljen puhelimen aina ennenkuin hän ehtii vastata. En kuitenkaan tahtoisi häiritä. Hän soittaa takaisin. Kerron hänelle elämästäni.

Viinakin on melkein loppu. Minulla on vielä viisi päivää videoita katsottavana. Kohta tutkimusprojektini on valmis. Tuo jätkä ostaa kaljaa. Pitäisikö minunkin.

Olin istunut sängynlaidalla jo pitkään. Kohta kello olisi tasan viisi. Tulisiko hän myöhässä vai ajoissa? Löytäisikö hän perille? Silitin hermostuneesti päiväpeittoa. Se oli karhea ja houkutteleva. Päässäni vilisi ajatuksia, mutten saanut ainoastakaan kiinni. Ne vain vilisivät! Jotain tällaisia siellä vilisi:

Onko täällä sopivaa? Onko liian kuuma? Onko se ollut jo tarpeeksi kauan paikoillaan? Onko hän hellä vai sopivasti raju? Haluaako hän kahvia vai onko hän enemmän teemiehiä? Vai kenties pullaihmisiä voi voi mikä olikaan hänen nimensä vai lukiko ilmoituksessa edes hänen nimeään, VOI EI mihin laitoin ilmoituksen en ehdi etsiä sitä enää jos hän tuleekin ajoissa pärjäänköhän entä mitäköhän hän odottaa minulta, mitä jos en osaakaan... gulp kyllä hän ehkä odottaa että näytän hänelle mitä minä osaan, miten minä osaan tehdä näillä vehkeillä, koska kyllähän minä osaan... mutta mitä tehdä, esittääkö jonkinlainen klassinen ja vakavampimielinen ja vaikuttava – vai mitä jos hän onkin olemukseltaan nuorempi ja ketterämpi ja haluaa vauhtia ja hurjuutta? Entä tämä vaatetus? Valaistus? Mitä jos kaikki meneekin ihan pieleen, entä...

Ovikello soi. Vilisevät ajatukset katkesivat sillä sekunnilla ja pomppasin pystyyn. Kainalot olivat märät, kädet märät, otsa märkä, kaikkialla... märkää. Pilluni... Ööh, hetkinen. Ei kun ei, ei se... mitäs nyt oikein, heh heh

Takaisin ruotuun. Tiesin, kuka oli saapunut. Kävelin ovelle, vedin henkeä viimeisen kerran, ehkä viimeisen kerran elämäni aikana, tajusin sekunnin välähtäessä ja viisarin värähtäessä ja lukon kääntyessä: avasin oven. Se oli kuin refleksi, jonka käteni vain toteutti. Kun avasin silmäni, hän seisoi siinä. Olin ajatellut ojentaa käteni, mutta se oli kylmä ja hikinen, ja minä olin sokissa. Olihan tämä ensimmäinen kertani, olin jähmeä ja pelokas, en osannut käyttäytyä, en osannut ottaa tilannetta haltuuni. Ja siksi en saanutkaan ojennettua kättäni miehelle.

Hän oli vanha. Lähes kalju, silmälasipäinen mies, jolla oli pitkät sormet, jotka hän ujutti käteeni nopeasti mutta silti irstaasti. Hiussutturani valahti auki ja pitkät liehuvat hiukseni pelmahtivat tuulen mukaan. Ööh, ja tuota, niin ja sitten kävi niin että mies astui sisään. Sanomatta nimeään. Vai sanoiko, en tiedä, se oli melkoista menoa heti alusta asti, sen sanon. En ehtinyt ajatella puolikastakaan ajatusta. Mies taisi nähdä pelokkuuteni, sillä hän alkoi keskustelun rujolla ja möreällä äänellään.

"Taidetaan olla ensi kertaa pappia kyydissä. Ei hätää", hän murahti, ja vilkaisi minua kulmistaan. "Mun puolesta aletaan heti hommiin. Mihinkäs sitä siirrytään?"

Seisoin paikallani, kuin jäässä. Hän oli niin pitkä, ja hänen kädessään oli raskaan näköinen laukku. Mitä siellä oli? Työkaluja? Millaisia työkaluja? Mitä hän aikoi niillä tehdä?

Mies tuijotti minua, koska tuijotin hänen vehkeitään. Sitten hetken vaikutti siltä, kuin hän heittäisi sen kädestään ja ottaisi olkapäistäni kiinni ja ravistelisi minusta vastauksen ulos. Tämä ajatus sai pääni selkenemään ja osoitin sormellani olohuonetta kohti. Mies murahti ja meni. Kävelin perään, vaikka jalkani olivat muussia.

Jännitti. Jännitti niin paljon.

Sitten operaatio alkoi. Mies ei enää puhunut mitään. En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Odotin käskyjä, oletin käskyjä. Olin valmis tekemään mitä tahansa. Mutta hän ei puhunut. Olisipa hän sanonut edes sanasen, mutta ei. Sen sijaan. Hän avasi hitaasti laukkunsa. Se oli musta ja nahkainen ja täynnä isoja työkaluja, joita en tunnistanut. Mutta ne tulisivat koskemaan sinne, sisälle, tajusin, ja pelko ja kauhistus värisyttivät hentoa ruumistani kuin tuuli haavaa lehtiä ja niinpä kuin tuulessa huriseva haava minä päätin antaa äänimerkin tästä yllättävästä kokemukstani. Aloin hurista. Ensin hurisin ujosti kuin pikkuhaapa ja sitten aloin huristella kovempaa ja kovempaa HRRRR HRRRRRRR HRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR. Mies tajusi, että lähetin signaalia. En osannut tulkita hänen ilmettään. En osannut, joten hän lopulta nousi ja karjaisi

"SUU KIINNI LUTKA!"

Hyvä ohje, ajattelin, rauhoittava: nyt osasin. Pistin suuni kiinni ja jatkoin hurinaa nyt suu enemmän kiinni.

Hrrrrrrrrrrr, rrrrrrr, urrrr huuuurrrrrrrrr – ääni tuli kurkusta.

Myös mies leppyi. Hänen ilmeensä suli ja hän katsoi silmiini, kädessään työkalu.

"No niin, noin juuri, hyvä, hyvä. Jatka vain, jatka. Kevyesti, kevyesti. Kuin haavan lehti."

"Kuin haavan lehti", huokasin onnellisesti ja katsoin miestä silmiin. Hän nyökkäsi vielä hyväksyvästi hurinalleni ja huomattuaan että olin jo rentoutunut, hän nousi polviltaan laukun äärestä ja nousi pianon ääreen. Kun hän avasi luukun, ehdin taas hieman värähtää ja hurinani katkesi hetkeksi. Mies lopetti heti ja kääntyi puoleeni.

"Ei hätää, ei hätää, lupaan olla aivan hellä. Rentoudu vain, minä osaan kyllä nämä hommat. Ei mitään hätää, jatka hurinaa, hyvin menee."

Sitten hän palasin pianon ääreen, veti tuolin alleen ja kosketti näppäimiä. C, ensin hellästi. Ääni kilahti, mutta ei heleänä vaan kuulin korvissani inhan kapakkasaundin ja häpesin hieman. Mies vilkaisi minuun rohkaisevasti ja nyökkäsi minua jatkamaan. Sitten hän löi C:n uudestaan kovempaa, sitten toisesta oktaavista. Välillä hän nousi ja työnsi kalut pianon sisuksiin ja löi koskettimia uudestaan. Sitten hän soitti koskettimia kromaattisesti, soinnuilla, yksittäin, aina välillä kolistellen sisuksissa.

Siinä oli mies, joka osasi hommansa.

RUNO I


Katson lampea
olen kuin unessa
se lampi on hopeainen lampi josta nouset
kuin rakkauden merenneito niissä unissani
ja näissä unissa minä olen
yksin tällä lammen rannalla

katson lammen pintaa
nousisitpa sinä sieltä
sieltä nousee vain lahna
se kohoaa yhä ylemmäs
        ja ylemmäs
                        ja ylemmäs
ja se muuttuu kuuksi
rakkauden kuu; toukokuu
Mutta tänä toukokuuna on sänkyni kylmä ja kolkko
autio
autio kuin tämä uneni lampi
jonka luona varron sua

et nouse vieläkään uneni lammesta
mikään ei nouse
ei edes se; minulla ei ole seissyt moneen kuukauteen
yksinäni kosketin itseäni ja yritin maistaa tuoksusi
tuopin reunalla
etsin sitä oikeaa huulipunaa ja lempeä
niin, rakkaus -
sitäkö minä vain sinussa etsin?
olinko rakastunut rakkauteen?
mitä on rakkaus?
mistä voin tietää?

Mitä on tieto?



RUNO II
"Runo rakkaudesta"

Olemme kahvilla
on yö
se on lähes käsinkosketeltava
kuin tumma sametti se valuuuuuuuuuuuuuuu yllemme
peittelee meidät
ja tukkii hetkeksi vain
kaikki ne haavat joita revimme toisissamme auki aina

En sano mitään
Turilas osuu lamppuun
Se tippuu lattialle
sytytät taas tupakan;
menthol-tupakan.

Turilas pöräjää
se lähtee johonkin
sinäkin lähdet joskus
ja tulee syksy
Olet minulle turilas

Katson lautaa ja hikoilen. Katson vastustajaani ja hikoilen. Hiki virtaa pitkin kaulaani ja alastonta rintaani. Pyyhin sen pois kömpelöllä, nappulaan siirtoon huonosti sopivalla hanskallani. Sekunnit kuluvat. Ja tuo kelvoton hollantilainen hymyilee barracudan tavoin. Katsominen ei muuta laudalla olevaa tilannetta. Ei, eipä toki. Mikäpä sen muuttaisi paitsi ihmisen toiminta. Ja juuri siihen en tunne kykeneväni juuri tällä hetkellä.

Katson lautaa ja näköni samenee. Liian monta iskua päähän. Liian monta iskua nyt, liian monta koko elämäni aikana. Mutta sehän on vain oletettavaa, joskus se tulee tapahtumaan niin suurelle osalle nyrkkeilijöistä. Ajatus katkeaa. Dementia. Sekunnit kuluvat. Minun on siirrettävä nappulaa. Jos en siirrä nappulaa, tulee turmio. Jos siirrän, tulee turmio. Miksi en siirtäisi?

Mitä siirtäisin? Siinä on tuo kirottu torni, odottaa sitä että tartun hevoseeni ja yritän epätoivoista harhautusta tai mitä tahansa muuta liikettä. Ja mitä muutakaan voisin tehdä? Hitaasti vien hanskaisen käteni kohti nappulaa, vedän sen takaisin muutamaksi sekunniksi, sitten rivakasti tartun hevoseen ja nostan sen ilmaan. Sekunti kuluu. Ja hevonen siirtyy, pahaisen sotilaan syöden, näennäisesti uhaten kuningatarta, mutta silti kellekään ei jää epäilystäkään siitä että kuninkaani on paljas ja haavoittuvainen. Vastustajani hymyilee kuin barracuda. Hymy ei levene, se ei kapene, se on samanlainen kuin koko ottelun ajan, nyrkkeillessä, shakkilaudan ääressä. Lyön kelloa.

Vastustajani tarttuu epäröimättä torniin ja liikuttaa sitä – mutta mitä! Hän nappaakin juuri tuon hevosen! En voi uskoa tätä todeksi. Hänen hymynsä pysyy samana. Hän ei huomannut tilaisuuttaan! Ei niin, että asemani erityisen paljon parempi olisi nytten, mutta tilaisuuteni tuleekin koittamaan kehässä. Seuraava erä tätä nyrkkeilyshakkiottelua nimittäin olisi ruumiinvoimien mittely, kivun ja kestävyyden koitos. Ja minulla olisi ässä hihassani. Tai pikemminkin hanskassani. Lähetti.

Meistä jokainenhan Neitsyt Mariaa, Paavia ja huonoja valehtelijoita lukuunottamatta on perillä tatin hakkaamisen/mirrin silittelemisen saloista, mutta kuinka usein olet tullut ajatelleeksi kuinka monipuolinen tuo ikisuosittu harrastus onkaan?

Tervetuloa masturboinnin limaiseen maailmaan!

Panetusrunkku

Panetusrunkku on kaikista masturboinnin alalajeista ylivoimaisesti yleisin, ja näinollen pelkästä runkkaamisesta puhuttaessa lähes aina viitataankin nimenomaan panetusrunkkuun. Tämä onkin monille satunnaisrunkkailijoille ainut tunnettu onanoinnin ja muoto, ja sitä harrastetaan seksin korvikkeena/asemasta seksuaalisten mielitekojen tyydyttämiseen. Ei vaadi välttämättä mielikuvituksen lisäksi minkäänlaisia virikkeitä. Panetusrunkulla on erittäin helppo tuottaa voimakas orgasmi.

Tylsyysrunkku

Tämä on tuttu laji ihmisille, joilla on toisinaan vaikeuksia keksiä tekemistä vapaa-ajansa kuluksi. Kun kaikki nettisivut on nähty, pelaaminen ei kiinnosta, eikä mihinkään jaksa lähteä, on itsetyydytys monesti ainut mielekäs tapa aikansa kuluttamiseen. Tylsyysrunkku on haastava laji ja vaatii jonkin verran harjoitusta. Tarvitsee erittäin vahvoja virikkeitä ja hyvän tekniikan. Mahdollinen laukeaminen ei yleensä tuota erityistä mielihyvää.

Tottumusrunkku

Ei suoriteta niinkään panetuksesta, eikä edes tylsistymisestä, vaan puhtaasta tottumuksesta. Olen runkannut viimeiset kaksi viikkoa joka päivä, joten miksi en runkkaisi tänään? Tottumusrunkkua harrastetaan enimmäkseen arkisin, ja sitä tekevät rutiineihinsa tottuneet ihmiset. Lajina hyvin neutraali, lopputulos riippuu paljolti ympäristötekijöistä ja saattaa olla mikä tahansa muista runkuista saatava lopputulos.

Itkurunkku

Koulussa menee huonosti, kämppä lähtee alta, velkojat odottavat oven takana pesäpallomailojen kanssa,kumppani jätti, tai lääkäri ennustaa elinaikaa olevan korkeintaan vuoden. Oli vastoinkäyminen mikä tahansa, stressin ja ahdistuksen keskellä helpoin tapa saada lyhytaikaista ja ilmaista helpotusta huoliinsa on itkurunkku. Nimestään huolimatta itkurunkussa ei oikeasti itketä kuin aniharvoin, jos ikinä, mutta nimensä se on saanut tilanteesta, joka ajaa masturbointipäätökseen. Surun ja vitutuksen keskellä orgasmi on helppo ja vaivaton tapa saada hyvää oloa ja valoa pimeyden keskelle. Kriisin vakavuusasteesta riippuen vaikutus ei kestä kauaa, mutta mikä estää runkkamasta uudelleen?

Raivorunkku

Raivorunkku muistuttaa hyvin paljon sisarustaan itkurunkkua, joka johtuu täysin samasta toimintaperiaatteesta. Kun tulee olo, että maailmaa pitäisi puukottaa naamaan, seivästää ja häpäistä, on aika vetää muutaman kerran henkeä, etsiä syrjäinen paikka ja löysätä housuja. Laukeamisen jälkeen olo on maailmaasyleilevän euforinen, tai ainakin hieman vähemmän murhanhimoinen. Tämä runkkauksen laji on pelastanut varmasti lukemattomia ihmishenkiä.

Varastointirunkku

Oletko menossa mummolaan viikoksi? Täytyykö lähteä luokkatovereiden kanssa hostelleja kiertelemään? Aiotaanko arvokkaita sukuelimiäsi silpoa lääketieteellisessä operaatiossa? Paineiden kasautumista ei voi täysin estää millään, mutta niiden etukäteinen lieventäminen on mahdollista pitämällä muutaman päivän tehostettu runkkauskuuri, jossa paikat laitetaan todelliselle koetukselle. Tärkeää on muistaa, että lopettaa saa vasta kun kipu tuntuu orgasmia voimakkaammalta.

Välttelyrunkku

Jokaisellahan meistä on hoidettavana asioita, joita on erinäisistä syistä pakko tehdä. Tulossa voi olla paha tentti, duuniprojekteja voi joskus joutua viemään kotiin, tai ehkä olet vakavammalla mielellä mukana jossakin järjestötoiminnassa. Tosiasiahan kuitenkin on, että runkkaaminen on velvollisuuksiesi hoitamista hauskempaa, ja pakollista tekemistä onkin helppo vältellä esimerkiksi pitämällä tenttiin lukiessa luvun välein viidentoista minuutin tauon aikuisviihteen ja oman käden seurassa. Välttelyrunkussa on ominaista onanoinnin aikana takaraivossa tuntuvat omantunnontuskat.

Krapularunkku

Emmin tämän runkun päästämistä mukaan listaan, mutta koska se on monille ihmisille tärkeä ja pyhä asia, kelpuutin sen mukaan eräänlaisena bonusrunkkuna. Krapulamasturbointi eroaa muista mainituista runkuista siten, että se ei itsessään omaa minkäänlaista identiteettiä, vaan toimii täysin neutraalina pohjana mille tahansa muun onanoinnin alalajille. Kuten kaikki tietää, kunnon nesteytyskuuri on omiaan saattamaan ihmiskeho kaaostilaan. Krapulasta harva löytää mitään hyvää, mutta siitä puhuttaessa on hyvä pitää mielessä, että elimistön herkkyystila tarjoaa täydellisen tilaisuuden minkä tahansa yllä mainitun alalajin harrastamiseen (monet ovat runkanneet elämänsä parhaat orgasmit krapulassa). Paras lopputulos tulee luonnollisesti yhdistettynä krapula panetusrunkkuun.

Jos huomaat, että listastani on unohtunut jotakin olennaista, jätä minulle kommentti niin asia korjataan ensi tilassa.

Runkkailemisiin!

Wilhelm von Stront

"Ääää!"

Kaunis ja ruman naisen äänen kaltainen avunhuuto kaikuu lähiön kivitalojen välissä huhtikuun lopussa. Ympäri ympäröivää asuinaluetta kulmakunnan kovat kundit ja kollit höristävät korviaan.
"Neito pulassa!", tuumaavat he, ja pukeuduttuaan kimmeltäviin haarniskoihin sinkaisevat ulos.

"Äää!"
Aneleva ujellus kaikuu kilpaa mustarastaan laulelon kera. Se vaatii, houkuttaa. Lähiön ritareista nopein näkee puskassa jotain.

Sinisenä hohtava nuttu on pitkä, hiukset pitkät ja vaaleat. Lohduttomasti on pää lysyssä, kädet kasvoilla. Hartiat liikkuvat kuin itkevällä, mutta ei kuulu itkua - kuuluu vain:
"Äää!"
kuin huonon sopraanon ensiyritelmä."Voi! Sehän on hän, Sininen haltiatar", kuiskaa lähiön herttua ja lähestyy varoen, mutta kiihkoissaan, tuota hahmoa. Sinisen viitan yllä hulmuavat blondinkiehkurat ovat... ne ovat niin kauniit.

Urbaani ritari on vain metrien, ehkä vain metrin, senttien, hengitysetäisyydellä... Haltiatar kääntyy ja tempaisee nuttunsa auki. Erektiossa oleva penis; linnunrinta, kaljamaha, naamalla sekopäinen virne.

"Ääää!", huutaa Haltiatar, ja kova jätkä on pyörtyä. Mikä shokki! Järisyttävä Crying Game -ratkaisu! Tuo irstas siitin..!

Haltiatar kirmaa naismaisesti avojaloin yli parkkipaikan, pakoon... Vain kutsuva
"Ääää!"
kaikuu talojen välissä, uutta uhria kutsuen...

Tässä vanha taidonnäyte. Niinkuin olette varmaan huomanneet, uutta matskua ei ole oikein irronnut viime aikoina, johtuen lähinnä siitä että kaikilla vakisutturoilla on kova kiire koulun kanssa. Sitä tulee sitten kun sitä tulee, joka taas koittaa luultavasti sitten kun on aikaa.

Tässä haikuja
Lienevätkö hyviä?
Tuskinpa ovat

Se alkaa tästä
Saa muotonsa näillä main
Ja loppuu tähän

(Äskeinen haiku
oli itseriittoinen;
tämäpä taas ei.)

Tiistaissa mitään
Mainittavaa ole ei
Kunnia sille

Mitään väliä
Kunhan minua ei vain
voi syyttää mistään

Ei ideoiden
tuottaja, ideoiden
tupperware-myyjä

Ihminen paha?
Kuvitelkaapas lehmät
Aseistettuina

Syksyn masennus:
Tietoisuus siitä, että
talvikin tulee

Onko se hullu,
joka luulee voivansa
muuttaa kaiken? On.

Mies heräsi
ja päätti mennä - voi ei
tavut loppuvat

Miten saisimme
ystävämme lähtemään?
Nahkaruoskien.

Internet ja Irc: (<- luetaan yhtenä sanana tiätty!)
Ekshibitionismi-
Masokismia.

Sukupolvemme
Paras tunnusmerkki lie
Coldplayn suosio

Seitsemän yllä
Yksi turhahko tässä
Seitsemän alla

Kello seitsemän
Kääpiöt sänkyyn sieltä!
On töiden aika.

Sanoit mitä vain,
kohtalosi on silti
kasvattaa viikset

Lopulta haiku
on vain ei-onnistunut
runon kirjoitus

Teekkari kohtaa
runouden: Ei se laatu
Vaan se määrä

Julkaista nämä?
Lapsetkin nauraisivat
maineeni menee

Edes minä en
tunne itseäni - se
on niin indietä

Hyvä on joukot
Hyökkäättekö jos sanon
kapteeni käskee

Kiltti fasismi:
Kansallissosiaali-
demokratia

Pieksämäki on
Kouvolasta tislattu
Pahuuden huippu

Talvi alkaa - vaan
ensi talveen on vielä
ainakin vuosi

Viimeinen haiku
Niin vaikea kirjoittaa
Laiskuus auttakoon

Insinööri Torraskainen käveli metsässä. Kainalossaan hänellä oli kivääri. Kiväärillä hän ammuskeli lintuja. Ei tällä nimenomaisella hetkellä, tällä hetkellä hän vain käveli, käveli ja ajatteli. Hänen ajatuksensa, insinöörille varsin ei-yllättävästi, kulkivat yhtä ja samaa polkua, hieman kuin hän itsekin tällä hetkellä. Töissä tuohon polkuun liittyivät lähinnä erilaiset koneet ja muut vipstaakkelit, mutta nyt metsässä, paikassa missä ihmisten pitäisi rauhoittua sienestyksen tai tappamisen merkeissä, hänen ajatuksissaan pyöri vain hänen ex-vaimonsa.

Ah, nainen, pirulainen, julma syöjätär joka oli kymmenen vuoden jälkeen kehdannut ottaa eron. Ei niin, ettei liitto olisi ollut parin vuoden jälkeen erityisen onnellinen, mutta olihan sen tuloksena lapsi jota tuo sukkubus nyt tälläkin hetkellä korruptoisi isäänsä vastaan, ja joka tapauksessa ero oli ollut isku vasten Torraskaisen miehisyyttä. Ettäkö tuo nainen, kuivakka ja laiha, littanatukkainen, olisi nähnyt hänet, hyvävaraisen ja vakaan insinöörin huonompana kuin sen alkoholistin jonka takia hän oli Torraskaisen jättänyt? Ei, se ei käynyt laatuun. Ei, ei lainkaan.

Lintu lehahti lentoon! Torraskainen tähtäsi, hänen mielessään kävivät nopeasti entisen vaimon näätämäiset kasvot, ja hän laukaisi. Ja hän osui! Harvinainen ilo täytti hänen mielensä kun hän lähti hoippuvaan juoksuun metsän halki saalistaan etsimään. Jospa hänellä nyt olisi jotain josta kertoa siitä työporukoille maanantaina? Risut rasahtelivat ja oksat taipuivat villin kompuroinnin edessä.

Mutta ah ja voi, Fortuna ei suosinut Torraskaista - hän oli huomaamattaan tullut suoalueelle, ja suonmätäs imaisi hänen saappaansa. Vain vähän, mutta tarpeeksi että jalka irtosi saapasta ja tasapainonsa menettänyt insinööri lähti kompuroitsemaan alas loivaa rinnettä. Eikä hän
pysähtynyt ennen kuin oli kaatunut koko matkan alas pienen lammikon luokse. Samean pienen suolammikon, epäpuhtaan, niinpä hyvinkin, mutta tarpeeksi kirkkaan että Torraskainen havaitsi oman kuvansa.

Hän oli alkanut kaljuuntua.

Torraskainen mietti kaiken lopettamista, mutta hän tukahdutti tuon mielihalun. Jos hän sen tekisi, olisiko hän parempi kuin ne muutkaan ihmiset jotka saman olivat tehneet? Ei, Torraskainen oli yhteiskunnan tukipilari, oli niin monta ihmistä joille hänen oli vielä näytettävä, ja hän näyttäisi heille, heille kaikille. Ja hänessä häivähti myös pelko niistä ajatuksista mitä hänessä oli herännyt, sillä kovin monet muutkin Torraskaisen suvusta olivat olleet varsin itsetuhoisia, setämies Erkistä alkaen. Ei, ei, ei, ei, ei!

Joten Torraskainen tuijotti omaa kuvaansa puolitoista tuntia, nousi ylös, ja alkoi etsiä pudonnutta lakkiaan ja kadonnutta saapastaan.

Pankkiryöstö! Isot, karvaiset miehet, pukeutuneena räyhäävän alaluokan suosimiin vaatteisiin ja kommandopipot päässään, käskivät asiakkaat maahan ja kassahenkilökuntaa lappamaan rahaa säkkeihin - hyvin stereotyyppinen pankkiryöstö, sellainen jonka kuka tahansa voisi kuvitella. Tulisiko kukaan auttamaan asiakkaita ja henkilökuntaa? Onneksi tässäkin kaupungissa, tässä geneerisessä keskisuuressa kaupungissa jossa juuri tämä ryöstö tapahtui, oli supersankari!

Valitettavasti kyseinen supersankari oli Kusipäämies. Ja niinpä kukaan asiakkaistakaan ei ollut erityisen iloinen siitä, kun Kusipäämies saapui paikalle. Tapansa mukaan Kusipäämies ilmaantui tyhjästä naurettavan pieruefektin saattamana ja jäi sitten nojailemaan seinään typerästi hörötellen ja virnuillen, vaatteissaan joiksi tuo laiha läski oli tällä kertaa valinnut repaleiset sinisenväriset pyjamahousut sekä paidan. Rinnuksissa luki KuPäMi Comic Sans-fontilla ja päässä olivat ylisuuret aurinkolasit ja teekkarilakki. Kyllä, Kusipäämies näyttikin nimensä veroiselta.

Samaan aikaan kun kaiken toivonsa menettänyt kassahenkilökunta lastasi rahoja säkkeihin, Kusipäämies jatkoi höröttelyään, välillä tehden äkkinäisiä liikkeitä rosmojen ja asiakkaiden suuntaan tavalla, joka herätti toivonkipinän kaupunkiin vastikään muuttaneiden keskuudessa mutta joka myös sammutti tuon kipinän heti rinnuksissa. Ja Kusipäämies tyytyi katselemaan laiskasti kun rosmot juoksivat autoonsa ja lähtivät pakoon. Sen jälkeen Kusipäämies poistui paikalta yhtä naurettavan pieruefektin saattelemana kuin oli tullutkin.

Mutta älkää luulkokaan että Kusipäämies olisi jättänyt rikolliset rankaisematta. Olihan hän kuitenkin supersankari ja sellaisena velvoitettu taistelemaan rikollisuutta vastaan. Tietyt säännöt ovat olemassa, se pieni linja joka erottaa supersankarin 
superrikollisesta, ja Kusipäämies tiesi että superrikolliseksi hän oli, niin, liian kusipää.
Superrikollisen pitää olla tietyllä tavalla cool ja seksikäs ja mikä tahansa kusipää ei voi sitä saavuttaa.

Joten Kusipäämies ryhtyi toimiin. Joka aamu rikolliset saivat huomata että heidän kenkänsä olivat täynnä
paskaa ja vessanpöntön päälle oli vedetty elmukelmua. Kun he menivät baariin tuoppien kyljistä löytyi 
viestejä siitä että niihin oli syljetty ja drinkeissä oli aina puolet tabascoa. Vaatteet oli säännönmukaisesti
 vaihdettu kahta kokoa pienempään, tapettien värejä muuteltiin joka yö juuri huomattavalla tavalla, ja
 välillä, kun heittiöt heräsivät hämmennyksen ja tuskan täyttämistä unistaan, he näkivät viiden sentin
 päässä naamastaan Kusipäämiehen hymyilemässä tavalla, joka melkein mutta ei ihan muistutti Jan
 Vapaavuorta. Kului vain viisi päivää ja rikolliset olivat Kusipäämiehen salaisen Kusipääluolan ovella,
 allekirjoitettu kirjallinen anteeksipyyntö kädessään ja rahat isossa laatikossa, jonka he jättivät
 Kusipäämiehelle. Näin tuli toimia, ja näin oli aina toimittu.

Rahat Kusipäämies vei köyhien slummialueelle ja poltti ne, kansan katsellessa, yksi kerrallaan. 

Kerran sähkö ei ollut luonnonvoima, ei, ei laisinkaan. Se oli eläin. Se oli kaunis kuin kauneinkaan hevonen, sen piirteet olivat kuin parhaan kuvanveistäjän veistämällä patsaalla, sen kultainen harja hohkasi ihanaa, ihmeellistä valoa ja ei ollut mitään rajoja sille, miten nopea se oli ja miten vahva se oli. Itse asiassa kriittisinkään ihminen ei siitä olisi voinut keksiä kuin yhden puutteen, mutta se oli paha puute. Sähköeläin oli hirvittävä pelkuri, arkajalkaisempi kuin mikään muu luotu tai luomaton

Sen sai Suuri Insinööri tuta kun hän vieraili Sähköeläimen luona. Sillä Suuri Insinööri, joka piti suurista asioista enemmän kuin mistään muusta, oli rakentanut Suuren Junan, ja hän tahtoi Sähköeläimen toimivan sen veturina, kuljettamassa ihmisiä joka puolelle maailmaa niin nopeasti kuin suinkin. Ja hän oli rakentanut Suuren Tehtaan, ja hän toivoi Sähköeläimen pyörittävän sen koneistoja kaikella voimallaan, ja hän oli rakentanut Suuren Hehkulampun, joka ei ollut kovinkaan suuri mutta joka silti nimettiin Suureksi, sillä Suurella Insinöörillä oli omat periaatteensa, ja hän toivoi Sähköeläimen antavan Hehkulampulle kaiken valonsa ja hehkunsa.

Mutta Sähköeläin kauhistui näitä kaikkia. Suuri Juna oli erittäin pelottava kapistus joka saattaisi hetkenä minä hyvänsä vyöryä Sähköeläimen päältä, ja Suuri Tehdas oli täynnä pelottavia rattaita ja kulmia joihin Sähköeläin loukkaisi itsensä, ja Sähköeläin ei osannut selittää mikä häntä niin Suuressa Hehkulampussa hirvitti mutta kaikin puolin kammottava lamppu oli kuitenkin kyseessä. Ja Suuri Insinööri pettyi, ja Suuri Insinööri suuttui, ja Suuri Insinööri laati Suuren Suunnitelman siitä miten hän kuitenkin saisi Sähköeläimen palvelukseensa.

Joten eräänä päivänä, kun Sähköeläin nukkui, Suuri Insinööri hiipi asentamaan Sähköeläimen häntään peilin, johon hän oli maalannut torahampaat ja kiiluvat silmät. Ja sitten hän herätti Sähköeläimen huutamalla. ”Hui kauheata! Katso, Sähköeläin, hirviö on perässäsi!” Ja Sähköeläin katsoi, ja näki itsensä mutta ei tunnistanut itseään torahampaiden ja kiilusilmien takaa, ja kavahti niin paljon, ettei edes huomannut kun Suuri Insinööri hyppäsi hänen selkäänsä, ja laukkasi villisti pakoon.

”Juokse kovempaa, Sähköeläin!” huusi Suuri Insinööri, ja Sähköeläin katsoi taakseen ja näki hirviön seuraavan yhä. Joten Sähköeläin juoksi äänen nopeutta, mutta Suuri Insinööri huusi taas, ”Ei tämä riitä! Kovempaa!” ja Sähköeläin katsoi taas taakseen ja hirviö seurasi, ja siitä villiintyneenä Sähköeläin laukkasi nopeammin kuin yksikään lentokone on koskaan lentänyt. Mutta taas uusi huuto ja uusi katse paljastivat hirviön seuraavan, ja Sähköeläin juoksi pelko kurkussa valonnopeutta, ja sitä nopeammin ei voi mikään juosta, se on fakta se.

Joten Suuri Insinööri huusi nyt ”Tuolla on tunneli! Pakene sinne! Ehkä hirviö ei näe sinne!” ja Sähköeläin totteli, tietämättä että Insinööri oli rakentanut tunnelin juuri tätä varten. Mutta hirviö seurasi. Insinööri huusi ”Tuolla on putki! Sinne se ei mahdu!” Ja Sähköeläin meni putkeen, mutta hirviö jatkoi samalla tahdilla, kiihtymättä, väsymättä. Ja Insinööri huusi ”Tuossa on johto! Se on viimeinen tilaisuutesi”! Ja niin Sähköeläin meni johtoon, ja sinne peili ei enää mahtunut, ja naru joka sitä piti kiinni katkesi. ja Insinööri hyppäsi pois, otti johdon käsiinsä salamannopeasti, ja kiinnitti sen toiseen johtoon, estäen Sähköeläimen pakenemisen.

Nyt Sähköeläin – nyt pelkkä Sähkö - siis kiertää ikuisesti johdossa, ja pitää Suuren Junan liikkeellä, ja Suuren Tehtaan käynnissä, ja Suuren Hehkulampun hehkumassa. Mutta silti Sähkö on tyytyväinen – niin kauan kuin mikään ei mene rikki, niin kauan kuin Sähkö pysyy johdossa, se on myös turvassa. Ja siksi kaikissa tehtaissa ja junissa ja lampuissakin on turvallisuusohjeet, vielä tänäkin päivänä, ja siksi sähköinsinöörejä niin kovin arvostetaan nykyisinkin.

Ensimmäinen osa

Toinen osa: Muutoksien keskellä, takauma menneisyyteen

Ella ei tiennyt, mihin olisi mennyt. Oli varhainen aamu, aurinko oli juuri noussut ja paistoi kerrostalojen välistä muodostaen korkean ja ohuen kaistaleen seinään. Valkoista valoa. Ella katsoi ympärilleen. ”Tänne en enää koskaan palaa”, hän ajatteli. Ja hän sanoi sen myös ääneen. Hän ei sanonut sitä uhkaavasti, vaan tietäen sen, surumielisesti. ”Paskaa”, hän ajatteli.

Olikin vähän kakkahätä. Ella meni vielä kakalle. Sen jälkeen hän palasi olohuoneeseen. Papereita, pulloja, lehtiä ja tilpehööriä oli kaikkialla. Hän etsi omat tavaransa ja pakkasi ne laukkuun hiljaa. Joku nukkui vielä. Ella hengitti raskaasti raskasta ilmaa. Ei jäähyväisiä. Ei mitään. Ei kukaan. Ei missään. Tätä ei ollut. Ja oli kuitenkin – oli tuleva. Ella ei vielä tiennyt sitä, mutta tulisi tietämään. Tulisi huomaamaan. Täälläkin jääkaappi humisi, keittiössä.

Ellaa ei itkettänyt. Mutta myöhemmin itkettäisi, joskus ehkä. Joskus, kun valo taittuisi samalla tapaa, tai kun hän heräisi aamulla aikaisin ja lähtisi ulos ja aurinko nousisi jonkin talon takaa ja taittuisi sieltä samoin. Pistäisi kovasti silmään. Kuin tikku. Tikku täynnä mutaa. Tai ehkä joskus, kun hän näkisi kuvan. Vaikka hän kyllä toivoi, ettei näkisi yhtään kuvaa, varsinkin myöhemmin hän toivoi, mitä ei kyllä vielä tiennyt, mutta tulisi tietämään.

Ovi kalahti kiinni, rappukäytävässä kaikui. Toivottavasti kukaan ei herännyt, Ella ajatteli. Hän jätti taakseen sen, mikä piti jäädä salaisuudeksi. Mutta tässäkin tarinassa on moralismin ainekset, sillä tietenkään se ei jäänyt salaisuudeksi. Seksistä seuraa pentuja, jos ei käytä ehkäisyä. Ja kaikkea saamaansa ei voi haluta. Omenasta ei ole puu kaukana.

*

Oli kulunut kolmisen kuukautta, suurin piirtein. Ella oli nyt kertonut Vilmalle (ks. tarinan aikaisempi osa), sinä eräänä yönä, jona Ella oli hereillä ja kuunteli yön puheita, joita ei aluksi ymmärtänyt mutta sitten alkoikin ymmärtää. Kaikki oli ohi, ja kaikki oli kuitenkin alkamassa.

Seuraavana päivänä Vilma muutti lopullisesti, otti viimeisetkin tavaransa, joita oli enää jäljellä vähän, suuret muuttolaatikot oli viety jo viikko sitten. Asunto oli tyhjä, Ellalla ei ollut omia tavaroita juurikaan. Sohva, jolla hän nukkui. Pieni yöpöytä, kahvinkeitin, ja pieniä muita tarvikkeita ja vaatteita. Muutamia kirjoja. Nyt hän olisi yksin. Ja kohta kaksin. Häntä ei vielä jännittänyt. Mutta tulisi jännittämään.

"Voi ei!", huudahti Sokeri-Susanna. "Meidän pitää uida tuon järven ylitse!"
Auto-Annina katsoi vettä ja kuuli takaansa natsipataljoonien sotakoirien haukkumisen. "Ei, Sokeri-Susanna, me emme voi! Katso: Vesi on rikkihappoa!"
Voi ei! "Totta!", myönsi Sokeri-Susanna. "Lisäksi se kiehuu."
"Kamalaa! Katso metsää takanamme! Se on ilmiliekeissä!"
Tytöt katsoivat kauhuissaan takanaan palavaa metsää, jossa heitä etsivät natsit lähestyivät. Apu tuli huonosti ja odottamattomalta suunnalta, kun falangisti-kommunistien pommikoneet alkoivat pommittaa järven rantaa.
"Voi ei! Pommeja, me räjähdämme verisiksi riekaleiksi", voivotteli Auto-Annina. Natsit lähestyivät. Mitä tehdä!

"Tuolla!" Sokeri-Susannan kotkansilmät havaitsivat heidän vieressään vuorenrinteen. He lähtivät kiipeämään vuorta ylöspäin, mutta matka katkesi, kun jostain lennähti kyhmyjoutsen joka työnsi päänsä Sokeri-Susannan suuhun.
"Voi apua! Tuolla kyhmyjoutsenellahan on lintuinfluenssa, aloitti Auto-Annina, mutta hänet keskeytti vesikauhuinen kettu, joka raateli kyhmyjoutsenen ja alkoi lähestyä neitokaisia.
"Tilanne on paha, Sokeri-Susanna", kuiskasi Auto-Annina. Samassa vuorenrinne heidän allaan alkoi liikkua.
"Maanvierimätilanne", huudahtivat he, ja samalla maa heidän ympärillään aukeni ja vuoren rinteestä alkoi pursua kuumaa magmaa. Tytöt kelluivat laavan keskellä kivellä.
"Tämä lauttahan sulaa!", voivotteli Sokeri-Susanna.
"Lisäksi se vierii suoraan kohti Maailman Syvintä Rotkoa jonka pohjalla virtaa Jääkylmä Joki!", huomautti Auto-Annina.
"Täällä ylhäällä!", kuului huuto. Heidän yläpuoleellaan leijui helikopteri josta heitettiin alas köysi. Tapeltuaan hetken Sokeri-Susanna tarttui köyteen.
"Köysi on hapertunut! Se katkeaa!", kauhistui Auto-Annina.
"Eikä siinä kaikki! Katso helikopteriin! Siellä lentää superrosvo, Maisteri Himonussija! Hän kaappaa meidät!", kirkui Sokeri-Susanna.

Samassa jostain läsähti kuolonsäde joka räjäytti helikopterin. Sen palava ranka alkoi hitaasti tippua tyttöjä kohti. Ennenkuin se osui heihin, jostain lensi pieni lentävä lautanen, joka kaappasi heidät ja lensi ulkoavaruuteen.
"Voi kauhistus! Alienit kaappasivat meidät!"
Sokeri-Susanna katsoi ulos ikkunasta. "Katso! Meitä jahtaa suurempi ufo! Ja se ampuu ufoamme isoilla lasersäteillä!"

JATKUU!

Pihalla telmivät pikkulapsoset ilakoitsivat. Viimeinkin oli satanut lunta, lunta! Lumi peitti polut ja tiet, piha oli täynnä lunta. Ja tämä lumi ei ollut tyhmää ja tylsää lunta, puutarilunta, kylmää luntaa joka meni kauluksiin ja hihoihin ja kaikkialle ja suli siellä ja josta ei voinut tehdä lumipalloja tai isoja lumimöhkäleitä - tämä oli juuri optimaalista muovailuun ja taiteeseen. Tämä oli lumiukkolunta. Ja juuripa siksi päättivät pihan lapset tehdä lumiukon!

Lumiukosta tuli hieno lumiukko, eihän sitä huonoakaan lumiukkoa nyt kannata pystyttämään ryhtyä. Sille tuli pää, keskivartalo ja alavartalo kuten lumiukoille yleensäkin, ja käsiksi laitettiin risut ja silmiksi hiilet ja takinnapeiksi hiilet myöskin. Ja porkkana nenäksi, totta kai. Valtteri, tuo pistämätön veijari, sille keksi vielä laittaa pipon ja luudan käteen, vähän niinkuin se talonmies olisi! Luutaa ei oikein muuten saatu kädessä pysymään joten se teipattiin risuun kiinni, ja siinä se uljaasti tökötti. Kyllä, tämä oli lumiukkojen lumiukko, oikea lumiukkouden prototyyppi.

Sitä tuumi myös se hyvä haltija, joka sen vielä samana päivänä näki. "Kas! Mikä komea lumiukko!" tuumi haltija, ja samantien tuumi myös, että kyseinen lumiukko näytti leveästä sormella piirretystä hymystään huolimatta kovin surulliselta. "Ehkäpä tuo lumiukko haluaisi olla elävä! Kyllä, juuri sitä se haluaa! Elää, kokea talven puuskat ja ilot! Kukapa ei sitä haluisi!" Ja pim! Taikasaivansa kosketuksella haltija herätti lumiukon henkiin ja lähti taas matkoihinsa, tekemään lisää haltijatekoja joista suurin osa oli ihan yhtä vitun tyhmiä.

Lumiukon henkiin herättäminen ei nimittäin koskenut lumiukon ei-lumellisia osia. Siksipä lumiukko heräsikin suureen tuskaan - olihan hänellä silmien kohdalla kaksi elotonta hiilikimpaletta joista ei nähnyt mitään ja jotka kyllä tunsi. Porkkanasta puhumattakaan, olihan se varsin syvälle tunnettu. Ja nuo risut - kuin pisteliäitä piikkejä käsien tilalla. Pipokin oli aseteltu päähän varsin epämukavasti.

Eipä niin että lumiukolle olisi paljon iloa koitunut näkökyvystä tai risujen liikuttelustakaan. Mitään muuta ei lumiukko olisi nimittäin nähnyt kuin takapihan. Eihän lumiukko nimittäin liikkumaan pystynyt, ilman jalkoja. Harvempi olio pystyy liikeeseen pelkällä alapallolla. Millaista liikettä se edes olisi? Tuskissaan lumiukko pystyi sentään heiluttelemaan itseään maanisesti, mutta tämä johti ainoastaan siihen että se kaatui ja porkkana painui yhä syvemmälle. Pystymättä elämään tai kuolemaan, lumiukko saattoi vain odotella kevättä ja pikkuhiljattaista sulamista, pystymättä sitä lopettamaan, hidastamaan, nopeuttamaan.

Onneksi talonmies tuli melko pian noutamaan Valtterin, tuon pistämättömän veijarin, varastamat luudan ja pipon. Samalla talonmies kolasi kaatuneen lumiukon lumikekoon ja pisti vielä porkkanan poskeensa. Nytpä lumiukko onkin sitten lumikasa, edelleen elollinen, mutta tyytyväinen. Lumikasalla kun eivät ole suuret unelmat tai aikeet, lumikasalle riittää lumikasaus. Ja kun talonmies vielä ystävällisesti kippaa kasaan lisää lunta niin se saa vieläpä kasvaa kenenkään estämättä. Mikäpä ollessa!

Suomalainen blogosfääri (voi herranenaika sentään) on omituinen paikka. Loppujenlopuksi suhteellisen pieni määrä taviksia kirjoittaa helvetin huonosti asioista, jotka joko eivät kiinnosta ketään tai jotka ovat jo käsitelty paremmin jossain muualla. Aika ajoin jostain käsittämättömästä syystä käy niin, että taviksen blogista tulee suosittu ihan aikuisten oikeasti. Tämä tarkoittaa, että sitä muitten blogosfäärissä rinkirunkkailevien tavisten lisäksi seuraa epämääräisen säännöllisesti joukko taviksia blogosfäärin ulkopuolelta.

Yksi esimerkki tälläisestä blogista on Pinseri. Pinseri on SAMIN ja RIITAN blogi. SAMI ja RIITTA ovat BLOGGAAJIA blogosfäärissä (heillä on siis blogi). SAMI ja RIITTA ovat NAIMISISSA. SAMILLA ja RIITALLA on KOIRA (arvatkaa millainen!). SAMI tykkää TIETOKONEISTA ja TEKNIIKASTA. SAMILLA ja RIITALLA on MIELIPITEITÄ ASIOISTA (RIITTA kuuluu ihan VIHREISIIN. Siitä tietää että RIITAN mielipiteet ovat hyviä ja että RIITTA ei ole ihan tavallinen keski-ikäinen nainen). SAMI ja RIITTA ovat ihan tavallisia ja melko tyypillisiä keskiluokkaisia ja -ikäisiä suomalaisia. Ja jostain helvetin syystä kaikki mitä SAMI ja RIITTA kirjoittavat kiinostaa aivan jumalattoman montaa suomalaista internetin käyttäjää. Lukijoita on ihan useammansataa viikossa!

Pinseri käsittelee vähän mitä SAMILLE ja RIITALLE sattuu tulemaan mieleen, eli ei oikeastaan juuri yhtään mitään. Välillä SAMI kirjoittaa postauksen jossa on koirankuva. Joskus RIITTAA harmittaa kun Elisa on epäreilu ja muutenkin tuhma yritys hyi hyi. Joskus RIITTA kierrättää meemin. Ei mitään erikoista, ei mitään hauskaa, ei mitään tärkeää, ei mitään, mikä kiinnostaisi ketään. SAMI sai sakot. Kamala paikka.

Ainoa keksimäni syy SAMIN ja RIITAN suunnattomaan suosioon on, että SAMI ja RIITTA ovat yhdessä jonkinlainen uuden blogosfääriajan Petteri Järvinen. Kun pitää tarpeeksi kauan meteliä itsestään (ja vielä internetissä herranjestas!) ja silloin tällöin sanoo jotain joka ei ole ihan suoraan perseestä reväistyä, pääsee, jos ei nyt ihan gurun, niin ainakin jonkinlaisen pienemmän sortin tietäjän asemaan. Sitten voikin olla olematta mitään mieltä esimerkiksi kansalaisjournalismista.

Pinseri on blogi, joka voisi periaatteessa olla kenen tahansa kirjoittama. Lähes kuka hyvänsä pystyy kirjoittamaan päivästään, ottamaan koirastaan kuvan, tekemään kiertokirjekyselyn (blogosfäärikielellä meemi) tai linkkaamaan b3taan kerran-pari kuukaudessa. Joku muu kuin SAMI tai RIITTA ehkä osaisi ehkä tehdä sen jopa siten, ettei vaikuttaisi keski-ikäiseltä suomalaiselta, jolla on keski-ikäisen suomalaisen arvot, keski-ikäisen suomalaisen huolet ja keski-ikäisen suomalaisen maailmankuva.

Pinserin kirjoitukset ovat kuin yliopistolla ensimmäistä vuotta opiskelevien tyttöjen keskustelu kolmen punaviinilasin jälkeen. Ensin ollaan kovasti olevinaan jotain mieltä, mutta ei herrantuutelis sentään ketään saa missään nimessä loukata. Jos joku vahingossa loukkaantuu, niin pyydellään kovasti anteeksi ja pidetään huolta että ollaan sit vielä kavereita hei ku en mä oikeest niinku tarkottanu sillee. Täysin neutraalia, mitäänsanomatonta ja ketään ei kiinnosta pätkän vertaa.

Ei tietenkään pidä unohtaa, että SAMI on myös tehnyt blogilistan jossa on listattuna suomalaiset blogit. Tämä on niin suuri tietotekninen ihme, että joku firma ihan osti sen. SAMI on siis TÄRKEÄ HENKILÖ blogosfäärissä ja internetissä. SAMI surffaa tietoyhteiskunnan aallonharjalla kuin keski-ikäinen tekniikan Mick Fanning ja on merkittävä vaikuttaja. Siksi on kiinnostavaa, mitä mieltä SAMI on esimerkiksi säästä.

Herra liikemiessankari valmistautui nukkumaanmenoon. Hänen jo harmaantuvat mutta hienostuneesti leikatut hiuksensa pääsivät yömyssyn alle ja hänen jäntevä leukansa rentoutui. Yö oli aikaa, jona tuo eteenpäin kovaa mutta rehellistä peliä harjoittaen pyrkivä varhaiskeski-ikäinen alfauros ei voinut tuottaa rahaa itselleen sekä perheelleen, mutta nyt hän pystyi vajoamaan ansaittuun uneen - olihan hän juuri yhtiökokouksessa saanut raikuvat aplodit tukiessaan tuotantotehokasta, työpaikkoja tuottavaa uutta teknologiaa vanhoja, konservatiivisia jääräliikemiehiä vastaan, näin auttaen ihmiskuntaa näkymättömän käden vastaansanomattomien lakien mukaisesti. Hän nukahti.

Tätä olikin jo odottanut herra rikollissankari. Tuo työväenluokasta siinnyt, poikkeuksellisen älykäs ja ponteva nuorimies oli ollut luokkansa priimus mutta ei ollut päässyt eteenpäin luokkayhteiskunnan vastaansanomattomien lakien takia, joten hän oli kääntynyt rikoksen polulle - mutta ei itsekkäistä syistä, sillä tuo mustassa asussaan karismaattinen, vaivihkaisesti mutta silti erittäin karismaattisesti liikkuva voro nimittäin elätti varkautensa tuotolla koko asuinaluettaan. Hän tiirikoi ikkunan lukon ja kiipesi sisään. Siinä tuo riistokapitalisti nukkui, patjalla jonka oli ostanut köyhän veri. Rikollissankarin ilme vääntyi hänen ryhtyessä etsimään kassakaappia.

Herra poliisisankari oli suorittanut rutiinipartiota tällä alueella kun hän huomasi liikettä liikemiessankarin asunnossa. Katupartion monina vuosina saamiensa vaistojen avulla hän pystyi aistimaan että kyseessä oli murto, yhteiskuntarauhan ja omistusoikeuden rikkominen mitä julkeimmalla tavalla. Tarttuen aseeseensa poliisisankari pysäytti auton, käski pariaan tarkkailemaan aluetta muiden epattojen varalta ja meni sisään. Pelkän auktoriteettinsa voimalla tuo jyrmynaamainen mutta silti selittämättömällä tavalla keski-ikäisen seksikäs laintoimittaja sai talon vartijat uskomaan että hämäräpeliä oli tekeillä, eikä aikaakaan kun poliisi talutti rikollissankaria ansaitun kovakouraisesti kohti poliisiautoaan. Taas yksi uhka maailmanmenolle torjuttu.

Neiti syyttäjäsankari katsoi kiiluvin silmin tuota poliisiväkivallan ilmentymää joka tuon pöydän ääressä istui. Tuo sikamainen karpaasi kehtasi vielä puolustautua avuttomin sanankäänteinsä vaikka oli selvääkin selvempää että juuri hän oli pidättänyt juuri todistajana esiintyneen rikollisen ja sen jälkeen vankilassa mukiloinut hänet henkihieveriin. Niin, tuon rikollisena pidetyn jonka kukaan ei ollut todistanut tehneen kummempaa kuin vierailleen luihun liikemiehen talossa, mahdollisesti oikeutettuna protestina liikemiehen saastuttavaa koneviritystä vastaan mitä tuo kapitalisti oli propagoinut jo aikaisemmin päivällä suureen ääneen. Neiti syyttäjäsankari, hiottuine nuoren naisen kasvonpiirteineen sykähdyttäväna mutta silti akateemisen naisen seksikkyyden omaavana, valmistautui loppupuheenvuoroon joka sai räjähtävät aplodit.

Herra poliitikkosankari päätti puheensa viittaamalla tuohon verikoiramaiseen syyttäjään, harpyijamaiseen sibyllaan joka oli kehdannut mitä julkeimmin mustamaalata kansakunnan oikeamielisten rakastamaa poliisisankaria. Ehkä jo hieman tukevoituneena ja ryppyisenä tuo teräsvanhus edusti silti kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat saaneet tarpeekseen korruptiosta ja tavallisen kansan unohtamisesta, kaikkia niitä joille rikollisten paapominen jo riitti ja uuden luudan tuli tehdä työtään - ja tuota luutaa heiluttamaan tarvittiin poliitikkosankari, joka narratiivin lakien mukaisesti eittämättä tämän puheen jälkeen hurrattaisiin spontaanisti vallan korkeimmille huipulle. Räjähtävät suosionosoitukset olisivat hivelleet hänen korviaan, mutta hän ei antautunut houkutukselle. Hän teki vain työtään.

Rouva toimittajasankari työnsi mikrofoninsa tuon kulahtaneen muumion huulille ja tivasi häneltä, miksi hän oli niin julmasti hyökännyt naisten, köyhälistön ja viattomana rikollisista syytettyjä vastaan. Vihasiko hän vapautta? Demokratiaa? Kansaa? Rankkoja sanoja, mutta niiden sanominen oli vapaan tiedonvälityksen tehtävä, ja vapaata tiedonvälitystä edusti etenkin hän - jo nuoruuden vuotensa ohittanut mutta silti elegantin sensuelli naishenkilö, pitkällisen kokemuksen omaava ja monet lasikatot presenssillään murtanut ihana itsenäinen Nainen isolla N-kirjaimella. Poliitiikko, tuo taantumuksen ruumiillistuma, änkytti, ja toimittajasankari hymyili. Taas yksi kuningastie katkaistu alkuunsa.

Neiti katsojasankari raapi itseään, vääntelehti tuolillaan, katsoi kuinka taas yksi toimittaja toi itseään julki, sanoi "Meh" ja vaihtoi kanavaa.