Perkele kun täällä on sottaista. Kaikki on yhtä kaatopaikkaa. Sängyllä lojuu vaatteita ja vaatteiden päällä kirjoja. Ja kirjojen päällä roskia. Pieniä, isoja roskia, kuitteja, karkkipapereita, äh, kaikkea. Miten tämän päällä pitäisi voida nukkua? Tai lukea? Tai tehdä... mitään, yhtään mitään? Ja tiskipöytä on jo ihan toinen juttu - tuskin paikkaakaan vapaana roskista, kaikkialla kerros silsaa, möhnää, teenpuruja ja muuta suoranaista paskaa. Haju on hirveä eikä siihen mikään auta. Ja tuskin edes pääsisin tämän lattian esinekokoontumien ympäriltä tiskipöydälle navigoimaan.

Miten asiat ovat voineet edetä tähän pisteeseen? Ja sitten muistan miten ne ovat voineet siihen edetä - siksi, että olen laiska, laiska mies, mies joka ei jaksa tehdä yhtikäs mitään. Tai etenkään siivota. Mutta nyt siihen olisi tultava muutos! Harja käteen, tiskiharja toiseen, ja pölynimuri ensimmäiseen josta harja on poistettu, ja sitten kaikki pois paitsi harja, jolla lattiat lakaistaan! Ensin nostelen tavarat pois, ja sitten kohta nostan ne uudestaan pois, sillä olin vain siirtänyt ne toisiin kohtiin mitä piti siivota. Laiska, laiska! Laiskuus on pahinta silloin kun se aiheuttaa enemmän töitä - vanha viidakon viisaus.

Kohta lattialta onkin siis isommat roskat pussitettu ja on aika ruveta heilumaan imurin kanssa. Imurin rauhoittava hurina on kuin siisteyden torvensoittoa ja enkelkuoron laulantaa vieläpä! Lisäksi se herättää minussa luontaisen hetkellisen ihmettelyn siitä että toimiiko se että imurilla imutellaan erinäisiä ruumiinosia mutta vain hetkellisen, älkää huolehtiko. Ja imuroinnin jälkeen onkin herra tiskipöydän vuoro! Kun sitä kuuraa kaikenmoisilla karhunkielillä ja räteillä ja papereilla pyyhkii ja kovasti pahimpia pinttymiä jynssää tulee siitäkin ihan ihmisen näköinen. Tai ainakin siitä omakuvasta joka siitä peilin lailla heijastuu. Sen jälkeen kun se on puhdas.

Joku voisi väittää että tässä vaiheessa alkaa asuntoni jo näyttää lähestulkoon ihmisen kodilta, mutta ah, en minä, ah. Nyt siivotaan oikein kunnolla! On tullut aika ottaa esiin moppi ja sanko ja kaataa hirmunestettä sankoon korkillisen verran ja sitten moppi heiluu! Moppaan kaikki lattiat ja pinnat ja rätin kanssa otan loputkin. Ja ikkunatkin pyyhin nyt kun on vauhtiin päästy. No niin!

Mutta sitten iskee epätoivo. Miten paljon tahansa siivoankin en koskaan tule saamaan kaikkea likaa pois. Vaikka sen saisikin sille asteelle että sitä ei huomaa se on edelleen olemassa. Ja kohta sitä tulee lisää. Se on maailman ja ihmisen laki. Entropian määrä lisääntyy ja kaikki sitä vastaan saavutetut väliaikaiset voitot ovat katoavaisia. On siis poistettava mahdollisimman monta siisteyden estäjää! Kaikki ympäriinsä lojuvat paperit viedään - ulos! Jääkaapista - joka toki on jo muutoin putsattu - viedään ruokatarvikkeet pois, pois! Mikään ei tule häiritsemään rauhaani!

Aina nämä ovat tiellä kun siivoukseen ryhtyy, aprikoin samalla kun kannan pois huonekaluja ja muita objekteja. Sillä mihinkä niitäkään tarvitaan? Tuolilla voi ehkä istua mutta lattialla voi maata, ja kyllä makaaminen aina parempaa on kuin istuminen. Ja sänkykin on turha esine. Liikuntaakin tulee kun sitä Hämeensillalle vie ja pois viettää. Ihmiset katsovat, mutta niinhän ne aina. Ehkä he haluavat kysyä miksi sitä Hämeensillalle vien kun siltoja olisi lähempänäkin, mutta minä olen vauhdissa, ja toivottavasti he tunnistavat sen.

Hellan ja tiskipöydän poistaminen on jo vaikeampaa, mutta järkeilen, että nehän ne pahimpia siivotörppöjä ovat, samalla kun yritän kammeta vessanpönttöä. Niin, vessanpöntöstä puhumattakaan! Sehän haisee usein kuselta ja paskaltakin vielä! Reikä maassa riittää! Ja kaapit, vaatenaulakot - aina niin turhia, täynnä turhuutta, turhuuden perikuvia. Turhaa! Kaikki!

Nyt olen tyhjässä huoneessa, neljän seinän sisällä. Alasti. Ja mikään ei voi enää rikkoa siivoutta. Siivous on täydellinen. Siivous on suoritettu. Yhtä häiriötekijää lukuunottamatta.

Kyseinen häiriötekijä olen... minä. Mikä yllätys.