Kuni kreikkalainen jumala hän seisoi siinä ja puhui. Ei tietenkään kreikkaa hän puhunut, paitsi jos tämä tarina tapahtuisi Kreikassa, sillä tämä voi tapahtua missä vain jossa on inspiroivia poliittikkoja ja ihmisiä jotka heistä inspiroituvat. Sillä, niin, hän oli poliitikko, ja hän pyrki johtamaan minua, suitsemaan minut, piiskaamaan minua eteenpäin valitsemallani tiellä itseni ja maani hyväksi, ja minä kiljuin sisäisesti että suitse minut, alista minua, piiskaa minua, oi Mestari! Ja niin, päätellen ilmeistä ympärilläni, kiljui sisäisesti moni muukin.

Niin, tämän miehen tahi naisen matkassa olin viettänyt viimeiset kolme kuukautta, kolme raivostuttavaa, ilostuttavaa, hiestyttävää, kaikella lailla stavaa ja stävää kuukautta. Olin pannut kaiken toivoni häneen, hän tulisi johtamaan minut uuteen huomiseen, minut ja koko maani. Siinä on jotain kummallista miten ihmiset ovat valmiita astumaan vaalikampanjaan ja samaistumaan yhteen tiettyyn eliitin jäseneen niin paljon, että olivat valmiita vihaamaan muita, melko samankaltaisia eliitin jäseniä jotka kilpailivat hänen kanssaan vallasta, mutta sitten hän alkoi taas puhua ja unohdin tuon kaiken.

Hänen sanansa eivät sanoneet oikeastaan mitään mutta minulle ne sanoivat kaiken. Muutos, kokemus, voima, reiluus, välittäminen, kaikki tärkeimmät fraasit kuulin ja uskoin niihin niinkuin olin uskonut joka kerta aikaisemminkin, yleensä vain pettyäkseni. Mutta kuin uusi rakastaja tämäkin poliitikko lupasi kaiken ja minä halusin ottaa sen vastaan. Ja hän puhui, puhui ja puhui, ja elehti puhuessaan.

Yhtäkkiä havahduin transsistani. Yksi hänen eleistään toistui hieman liian säännöllisesti. Kuin tahtipuikkoa heiluttaen hän heilutti sormeaan, aina säännöllisin väliajoin. Heilautus, heilautus, heilautus... tämä alkoi häiritä minua yhä enemmän ja enemmän. Mukanani oli, sattuneesta syystä, sekuntikello. Aloin, vaivihkaa, huomaamattomasti, laskea noiden heilautusten välisiä aikoja. Kyllä, niiden välillä oli aina tasan 43 sekuntia. Kyllä, kyllä. Oli eittämättä totta että tämä ehdokas oli robotti.

Kirotut robotit! Kuin ihmiset mutta silti vailla sielua tai perimmäistä kykyä rakastaa! Niin halukkaita matkimaan kaikkia herrarotunsa eleitä ja, psykopaatin tavoin näyttelijänkyvyissään lahjakkuudesta huolimatta, silti kyvyttömiä täydelliseen mimikryyn. Mutta silti... Katsoin ympärilläni vellovaa massaa. Ihmiset, kyynel silmässä, pikkupöksyt mytyssä, kuuntelemassa tätä robottia. Halusinko sittenkään olla ihmisen johtama? Satunnaisen ihmisen, lähes eläimen kaltaisen? Vai halusinko johtajani olevan virtaviivainen, sulava, robotti? Tein päätökseni enkä virkkanut mitään, jatkoin vain ihaileva ilme kasvoilla kuuntelemistani ja lopulta puhkesin suosionosoituksiin. Eikä siitä virkkanut kukaan muukaan joka sen ehkä huomasi, koska lopulta hänet sitten valittiin siihen korkeaan virkaan johon hän tahtoikin.

Valitettavasti myöhemmin kävi ilmi että hän oli tappajarobotti.