Kukkuloiden läpi vaelsin, vaelsin aavikonkin läpi sekä tasangon, mutta lopulta pääsin kaupunkiin. Jo ennen kaupunkia olin havainnut teiden verkostot, jotka ruohikkoja halkoivat, ja jokien varret olivat täynnä kastelukanavia, joiden varrella uutterat farmarit viljelivät peltojaan. Mieleni oli lämmin ja kevyt. Kohta minäkin voisin liittyä heidän seurakseen, kohta minäkin pääsisin osaksi tätä kaupunkia!

En tiennyt, miten kaupungin asukkaaksi pääsisi, mutta onneksi joukko työläisiä, matkalla kaupungin läpi, ottivat minut mukaansa. Kaupunki, tuo miljoonien ihmisten koti, avasi meille porttinsa ja sulauduin ihmismassaan. Yksi työläisistä, nimeltään Smith, oli jo tullut minulle tutuksi marssin aikana ja ystävällisesti hän majoitti minut kotiinsa kunnes löytäisin paikkani yhteiskunnassa. Uutterana ihmisenä etsin mitä tahansa työtä, ja pian sainkin sitä - olisin yksi noista monista, jotka rakentaisivat valtavaa, ihmeellistä rakennusta - Washingtonin pyramideja.

Pyramidien rakennus oli yksitoikkoista puuhaa mutta kyllä sillä leipänsä sai. Kukkulat jotka kaupunkiamme ympäröivät olivat täynnä kaivoksia, joista tuotiin lasteittain epämääräisiä mineraaleja, joita sitten vasaroimme osaksi noita kohoavia monoliitteja. Tämä työ jatkoi vuosia - itse asiassa satoja vuosia, mutta olemme pitkäikäistä kansaa eikä tämä haitannut. Paneuduin työhöni enkä tuntenut muita ihmisiä kuin Smithin, nyt minulle jo hyvä ystävä. Hänen oma toimenkuvansa oli teiden ja kaivosten rakentaminen, vaikka hän ei itse noissa kaivoksissa työtä tehnytkään. Hän oli rakentaja. Hän rakensi.

Pikku hiljaa pyramidit alkoivat valmistua, ja mietin jo mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta eräänä päivänä menin työmaalle ja rakentaminen oltiin keskeytetty. Päätään pudistellen työnjohtaja kertoi meille, että rottamaiset venäläiset olivat rakentaneet omat pyramidinsa ja työmme oli ohi. Aikaisemmin en ollut venäläisistä kuullut, enkä tiennyt miksi emme voisi vain rakentaa omia pyramidejamme, mutta hyväksyin selityksen ja siirryin muihin hommiin.

Nyt olin maanviljelijä. Tällä kertaa työni oli viljellä maata ja tuoda ruoka kaupunkiin, jossa se osa jota ei jaeltu kansalle elannoksi kipattiin valtavaan siiloon. En jaksanut kysellä syitä. Pyramidien keskeytys oli lamaannuttanut minut. Olin oppinut rakastamaan noita valtavia finnejä jotka olivat osa Washingtonin kaupunkikuvaa. Vuosien vieriessä siilo täyttyi, ja sen täytyttyä eräänä päivänä heräsin ja huomasin että siilo oli tyhjä mutta kaupungissa oli tuhansia uusia asukkaita. Aikuisina he olivat syntyneet tähän maailmaan, alastomina kuin lapset mutta nopeasti oppivina. Jouduin hätistelemään yhden heistä sängystäni luudalla.

Kerran näin kansakuntamme johtajan vilaukselta, kävelemässä palatsissaan. Samalta kuin jo tuhansien vuosien ajan näytti hän, yhtä parrakkaalta kuin aina ennenkin, silinterihattunsa päässään. Isä Abraham.

Kuului kummia. Venäläisille oltiin julistettu sota. Ehkäpä kuningastamme harmitti vieläkin pyramidien menetys. Asiasta kertoi Smith, joka oli nyt sotilas. Hänen työläisyksikkönsä oltiin hajaannutettu ja resurssit käytetty armeijaan. Smithillä oli uusi keihäs ja kiiltävä haarniska, ja hän oli kovinkin prameaa miestä. Itse olin epäileväinen, ja suorastaan pakokauhuiseksi muutuin siinä välissä kun venäläisten panssariarmadat alkoivat lähestyä kaupunkiamme. Olisi kannattanut satsata enemmän tieteeseen, Abe.

Smith oli luottavaisempi. Kaupungin muurilta katselin, kun hän valmistautui puolustamaan meitä venäläisiä vastaan, keihäs ojossa, panssarien vyöryessä häntä kohti.

Juhlimme voittoamme seuraavat kolmekymmentä vuotta. Sitten Abe vetäytyi eläkkeelle tylsistymisen johdosta ja installoi Alpha Centaurin.