Pyllytär katsoi halveksuen alas katolta. Musta taivas salamoi hänen takanaan, se oli hänen kulissinsa. Pyllytär oli yrittänyt tehdä töitä lämpimänä kesäyönä mutta ei siitä ollut tullut mitään. Raiskattavien tyttöjen tuskanhuudot superkorvissaan hän oli vetäytynyt kotiinsa lukemaan ET-lehteä. Siitä lähtien Pyllytär oli työskennellyt ainoastaan sopivan dramaattisisissa olosuhteissa.

Pyllytär tiesi, että jossain suunniteltiin rikosta. Hän ei tiennyt missä. Hän ei tiennyt mitä. Hänellä ei ollut hajuakaan notta miksi. Mutta hän oli valmis toimimaan! Olihan hän Pyllytär, kaupungin suojelusenkeli! Hän rasvasi aseensa. Se kiilsi. Hänen kielensä kosketti piippua ja liukui alas varmistimelle. Hellät känsäiset sormet tarttuivat kahvaan ja puristivat sitä rystyset valkeina. Hän puolittain sulki silmänsä ja nuolaisi ylähuuleltaan hikipisaran joka oli valunut sille hyvinmuodostuneen nenän vartta pitkin otsalta. Piippu maistui kylmältä teräkseltä, hän maistoi sitä uudestaan nauttien siitä, ottaen sen hitaasti ja varmasti. Iskuri ei ollut virittynyt ja hellästi hän liikutteli sitä eestaas. Hänen suhteensa aseenseensa oli intiimi, lähes fyysinen. Pyllytär sai aseestaan rauhallisen mielen ja lähes jumalaista valtaa. Harvassa oli ihminen joka ei olisi sortunut sopertavaksi ihmisraunioksi nähdessään Pyllyttären laskeutuvat tikapuilla alas katolta kuin muinainen raivotar, sinkitty ase kimmeltäen katuvalojen ällöttävän keltaisessa loisteessa. Pyllyttärelle tämä hetki oli se jota varten hän joka ilta söi pestoa ja basilikasalaattia - lähes orgastiset onnen hetket järjettömän työkalun kanssa.

Pyllytär ponnahti katolta toiselle. Kuin kauris hän ylitti kuilun jonka pohjalla ihmiset vaelsivat niin autuaan tietämättöminä siitä, että heidän suojelusherrattarensa valvoi heidän askeliaan ja tallensi tietojaan kansioon. Jos joku olisi katsonut ylöspäin olisi hän saattanut huudahtaa "Hei! Se on Pyllytär!" jonka jälkeen väkijoukko olisi laimean innostuneesti tähyillyt ylös mutta eivät olisi nähneet Pyllytärtä ja olisivat menneet ravintolaan ja unohtaneet koko jutun. Melodraama ja action seurasivat Pyllytärtä kuin remora haita, väsymättä ja yllättäen rutiinin lomassa.

Pyllytär tepasteli mallimaisesti läheiselle tv-antennille. Painaen korvansa sitä vasten hän saattoi kuunnella talon elämää. Tylsää, tavallista elämää - ei kireää nahkaa, nopeita luoteja, ei pakahduttavaa voitonhuumaa kun kuuma veri tippui hitaasti rystysiltä maahan! Tylsät ihmiset! Pyllytär riuhtaisi tv-antennin irti ja paiskasi sen alas katolta. Alhaalta kuului vaimeaa huutoa. Samassa häntä alkoi kaduttaa: Hänenhän piti olla moraalisesti ylemmällä tasolla, hyvä ja kaunis ihminen, kaikkien kaveri ja pahin vihamies. Mitä tuo TV-antenni oli tehnyt, muuta kuin muistuttanut häntä siitä että hänellä ei edelleenkään, 29 vuoden iässä, ollut toimivaa isäsuhdetta tai sosiaalista verkostoa. Oli vain hulluja, jotka heiluivat viitoissaan ympäri kattoa! Pyllytär valutti yhden kyyneleen tälle ajatukselle. Taivas repesi hetkeksi ja hän ikään kuin, mutta ei aivan, kylpi täysikuun hopeaisessa valossa. Kuuta reunustivat tummat pilvet. Pilvet kuin laumat nautoja tai vuohia jotka laskeutuvat alas Gideonin vuorilta. Niin! Samassa tuo hetki oli ohi ja salama välähti.

Pyllytär käännähti salamannopeasti ja asettautui judotsu-valmiusasentoon. Kaikki aistit virittyivät herkimmilleen. Hän ei ollut kuullut yhtään mitään ja se oli kerrassaan epäilyttävää, epäilyttävää vallan, sillä kaupunkihan oli kuin mylvivä peto ja poriseva lihapata, täynnä elämän ääniä. Mutta kaikki oli hiljaista? Mistä se voisi johtua? Oliko äskeinen tunteiden taifuuni turruttanut hetkeksi hänen petomaisen tarkat aistinsa, vai oliko tämä ihan normaalia osaamattomuutta? Hän jännittyi ja tarttui aseeseensa. Ase. Se tuntui kuin väräjävän hänen kupeellaan. Luisti oli liukas. Hän avasi hitaasti ja nautiskellen kotelon napin. Ruskea nahka narahti hieman kun kansi aukesi. Hän veti aseen ulos mutta ei katsonut sitä, hän tahtoi tuntea sen sormenpäissään.Syke nousi ja hengitys syveni, kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä ja reisien hento karva nousi kananlihalle. Syvään huokaisten hän tarrasi aseeseensa, ja nosti sen silmiensä eteen. Piipun suu oli musta kuin musta aukko, pyöreä, täydellinen, vain rihlaus hieman muotoa rikkoi, korostaen täydellisyyttä. Hän tunsi halua purkaa ase ja laittaa se kokoon, uudestaan ja uudestaan, antautua sen keinuvaan rytmiin, nopeasti ja hitaasti, työntää iskuri patruunapesään, rasvata liipaisimen jousi, katsoa kammiota. Hän teki sen.


Nanne