Mike vetäisi taas yhden rastin kalenteriinsa ja huokaisi helpottuneena. Sähkölampun heikko valo valaisi harmaata betonibunkkeria. Tuhannet tyhjät säilykepurkit kolisivat nurkissa. Katosta tipahteli kondensoitunutta vettä. Pöydällä lojui vanhoja sanomalehtiä ajalta, kun kaikki oli vielä hyvin. Ajalta ennen ydinsotaa.

Mike oli varautunut sotaan hyvissä ajoin, ja kun sireenit olivat pärähtäneet soimaan hän oli juossut bunkkeriinsa ja lukinnut luukut. Ensimmäiset yöt hän oli kuullut jyrinää ja tuntenut maan tärähtelevän. Geigermittari oli tikittänyt heikosti. Ilmastointijärjestelmä oli pauhannut ja Mike oli rukoillut jumalaa. Viikkojen kuluessa jytinä oli laantunut ja lopulta oli ollut aavemaisen hiljaista. Mike oli kuullut seuraavien parin vuoden aikana pari kertaa, miten jokin ajoneuvo oli ajanut ohi, mutta nyt useaan vuoteen hän ei ollut kuullut enää mitään.

Mike oli entinen radioamatööri, ja kaksi vuotta sodan syttymisen ja äkillisen loppumisen jälkeen hän oli ensimmäisen kerran saanut ujutettua antenninsa ulos siihen varaamastaan ilmatiiviistä aukosta. Joka päivä hän oli virittänyt eri taajuuksille, mutta vain pari kertaa hän oli saanut kaapattua signaaleja. Ne olivat vierailla kielillä joita hän ei tuntenut, eikä Mike uskonut, että hänen kotimaastaan oli jäljellä enää mitään tunnistettavaa. Joka päivä viiden vuoden ajan hän oli kuunnellut eetteriä. Maapalloa kiertävät satelliitit piipittivät omia mystisiä jorinoitaan tyhjille mantereille ja tuhotuille taloille.

Viisi vuotta ja 364 päivää oli Mike odottanut. Hän oli henkisesti romahduspisteessä. Kaikki kirjat oli luettu, ristikot täytetty uudestaan ja uudestaan, videot katsottu ja palapelejä täytetty. Mike oli askarrellut peltipurkeista pienet rummut joita hän soitteli. Fyysisesti hän oli pysytellyt kunnossa, sillä jotenkin hänen oli palattava maan pinnalle. Ruokaa ei enää ollut kuin muutamaksi kuukaudeksi, mutta huomenna hän aukaisisi luukun ja astuisi auringonvaloon. Viisaana miehenä Mike oli tuonut bunkkeriinsa myös käsipelillä ladattavan akun ja kirkasvalolampun, jonka avulla hän piti silmänsä tottuneina auringonvaloon. Tulisihan hän näkemään sen huomenna!

Miken yö oli levoton. Hän ei jaksanut virittää radiota, vaan tarkisti varusteensa. Nahkatakki, sininen verkkariasu jossa oli keltainen numero 13, katkaistu haulikko, tulitikkuja, antirad-paketteja, säilyketölkkejä, taskulamppuja, tulentekovälineitä, kaikkea jota ihminen kaipaisi ulkona odottavassa tuhon maailmassa. Hän katseli seinällään roikkuvia valokuvia Enola Gaysta ja mietti, miltä Neuvostoliittolaisista oli tuntunut kun New York oli kadonnut vetypommipätsin sisään. Tuskin miltään, Moskova oli kadonnut yhtä nopeasti. Niin myös Lontoo, Peking, Tokio, Washington, Leningrad, Berliini, Pariisi, Johannesburg, Kairo, Rio de Janeiro, Mexico City ja kaikki muukin. Mike itki hetken miettiessään, miten tuhansien vuosien kehitys oli romahtanut uuden ajan kylmien liekkien loimussa vain muutamissa minuuteissa. Tragedia.

Aamu sai. Mike huokaisi syvään. Hänen sydämensä pamppaili. Hänen päätään huimasi, kurkku oli kuiva ja iho oli kananlihalla. Jääkiekkoilijan rintapanssari oli kova ja epämukava. Hän tarttui vapisevin käsin kahvaan ja väänsi sitä.

Naristen se antoi periksi. Mike väänsi sitä yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes äkkiä bunkkerin alipaine iski ja luukku suorastaan tempautui auki. Miken korvissa naksui. Ulkoa paistoi todella kirkas valo. Mike laittoi aurinkolasit päähänsä ja kiipesi ulos.

Maailma oli outo. Harmaan, mustan ja ruskean sävyistä rauniomaailmaa, entistä Pennsylvanialaista lähiötä, peittivät kasvit. Ilma oli puhdas. Oli täysin hiljaista. Geiger-mittari tiksutteli hiljakseen. Tuuli kävi lounaasta - hyvä niin. Taivaalla oli outo punainen sävy. Mike kääntyi ja katsoi taaksepäin kohti Johnsonien entistä kotia.

Ja pysähtyi ja hätkähti.

Valtava kasa kirjekuoria peitti sen paikan jossa hänen entinen postiluukkunsa sijaitsi. Kasa oli useita metrejä korkea ja parikymmentä metriä leveä, levinnyt läjä, ja tuuli oli heitellyt kirjeitä ympäriinsä. Mike hieroi silmiään. Mitä vittua, mietti hän ja kyräili ympärilleen. Varis raakkui jossain. Mike käveli hitaasti eteenpäin. Maa oli täynnä vanhoja, kellastuneita ja virttyneitä ja huonosti tehtyjä kuoria. Osa oli jo mädäntyneitä, osa aivan tuoreita, aivan kuin äsken tuotuja.

Mike nielaisi palan kurkustaan. Hän ei ymmärtänyt mitä tämä tarkoitti. Hän tarttui yhteen kirjekuorista
ja nosti sen. Se oli huonosti tehty, aivan kuin karikatyyri kirjekuoresta. Taite kuoressa oli piirretty siihen tussilla. Kuori oli suljettu maalarinteipillä ja sen päälle oli kirjoitettu väriliiduilla Miken nimi ja osoite. Miken otsalle kohosi kylmä hiki. Hänen kätensä vapisivat taas ja hän avasi kirjekuoren.

"Dear valued member.Summer is time for hot deals. Pur xtochase d asrugs for half a price with Can feadianPha vsqrmacy. Can qaadianPh lfarmacy is your choice if you are interested in top quality products. You can rely on our service to receive your order quickly, in full amo"

Kirje tippui Miken kädestä. Hän puristi haulikkoaan. Ne tiesivät missä hän asui.