"Liisa-setä tulee käymään?", puuskahti isä. "Tuo sukusi häpeäpilkku! Mitä hän täällä kuvittelee tekevänsä."
Äiti näytti kärsivältä eikä Adam ymmärtänyt miksi. Hän oli tavannut Liisa-sedän muutama vuosi sitten ja muisti, että setä oli kovasti hauska joskin tädin näköinen setä, joka leikki ja veisteli vitsejä alvariinsa. Isäkin oli nauranut, melkein koko ajan!
"En minä tiedä", narahti äiti. "Mutta Patrik - muista, että hän on sietämättömän rikas, ja hänen maksakirroosinsa on jo loppusuoralla! Meidän tulee viihdyttää häntä, pidimme siitä tai emme!"
Patrik oli hetken hiljaa ja söi pihviä poissaolevan näköisenä. "Kyllä, rakas Charlotta, ymmärrän täysin", myhäili hän pian. "Täysin." Sitten hän silitti Adamin päätä. "Mitäs pikkuveikka? Oliko koulussa kivaa?"
Adam puhkesi puhumaan ja kertoi kaiken minkä jaksoi. Koulussa oli opeteltu matematiikka ja lukemista ja kaikenlaista kivaa ja pelattu potkupalloa myös! Isä kuunteli ja nyökytteli, äiti voihki myrtyneen näköisenä ja tökki ruokaa lautasellaan haluttomasti eestaas.
"Voi ei! Minä en kestä!", puuskahti äiti pian. "Liisa-setä! Hirvittävää! Kuinka pian hän tuleekaan?", voihki äiti. Adamia ihmetytti.
"Onko äiti kipeä?", kysyi hän isältä, joka nauroi kovaäänisesti.
"Ei toki! Äitiä vain huolettaa Liisa-sedän vierailu, siis se miten se tulee kulumaan, toivottavasti hyvin", korjasi isä nopeasti. "Huomenna hän tulee", sanoi hän äidille, joka muljautti silmiään ja näytti myrkyn syöneeltä.

Adam söi ja meni huoneeseensa pelaamaan tietokonetta. Illalla ennen nukkumaanmenoa hän kuunteli isän ja äidin kummallista keuhkoamista olohuoneen puolelta.
"Meikkaa... riettaat tavat... voi edesmennyttä isääni...", kuului äidin kiihtynyt sopraano.
"Pilalla... pääjohtaja... veljesi vuosiansiot... hävettää...", kuului välillä isän kaunis baritoni. Adam ihmetteli vanhempiensa puhetta ja nukahti sitten kuten lapset tekevät, eli nopeasti kuin uppoava tukki.

Liisa-setä saapui seuraavana päivänä ja Adam oli innoissaan. Liisa-sedällä oli parta! Ja huulipunaa! Isällä ei ollut partaa eikä äidinkään huulipuna ollut niin kauniin väristä kuin Liisa-sedällä. Takki oli muhkea ja Adam hypisteli sitä haltioissaan. Liisa-setä nauroi muhkeasti kun Adam ihmetteli hänen matkatavaroitaan.
"Päivää", sanoi äiti ja hymyili maireasti. "Käy toki pöytään." Vanhemmat olivat koko päivän häärineet ja tehneet paljon ruokaa, ja Adamin oli käsketty pysytellä keittiössä. Ruoista hän ei ymmärtänyt mitään, mutta hyvää oli, oli lihapullia, paistia, perunaa ja kylmäsavulohta.
"Voisin ELÄÄ kylmäsavulohella", sanoi Adam hartaasti ojentautuessaan pöydän yli ja kurkotellessaan lisää kylmäsavulohta lautaselta. "Njamm!"
"Äläs nyt", torui äiti ja nauroi sitten hermostuneesti. "Tiedäthän... Liisa... mahdoton tenava tämä."
"Noh noh, sisko", myhäili Liisa-setä tyytyväisesti, "antaa lapsen syödä, onhan tämä yhteinen juhlahetkemme. Mitäkö siitä on, neljä vuotta?"
"Niin, juu, niin kauan... heh... pitäisi enemmän olla yhteydessä... Mikäs sinut tänne kaupunkiin toi?"
Liisa-setä tunki ammottavaan suuhunsa lisää paistia. Hänellä oli niin isot hampaat, katsoi Adam ja muisti sadun Punahilkasta. Hän ei mahtanut mitään ajatukselle vaan puhkesi nauramaan.
"Mitäs naurat, pikkuinen?", jyrähti Liisa-setä, mutta Adam tunnisti äänen leikinlaskuksi.
"Minä mietin vain että sinulla oli isot hampaat... vähän kuin sudella Punahilkassa!", sopersi Adam.
Liisa-setä näytti hölmistyneeltä ja jyrähti sitten nauramaan. "Vai niin! Kuin sudella. Entäpäs jos minä... SÖISIN SINUT", karjahti hän nauraen ja kaappasi vieressään istuvan Adamin syliinsä. "Olisin susi! Mitä susi sanoo, Adam?" Liisa-setä tuoksui naisten hajuvedelle, erilaiselle kuin äiti, välähti Adamin aivoissa.
"OUUU!", ulvoi Adam. Kaikki nauroivat.

Päivällisellä Liisa-setä näytti vielä Adamille miten kuohuviinipullo avataan - poks! - ja miten taikatemppuja tehdään. Adamista Liisa-setä oli todella mukava ja jännittävä! Isä ja äiti nauroivat ja tarjosivat vieraalleen kilvan ruokaa, puhuen välillä asioista joista Adam ei ymmärtänyt mitään. Mutta kun Liisa-setä poistui piippuaan polttelemaan, synkkenivät vanhempien ilmeet.
"Karmiva ilmestys! Tavat kuin villipedolla...", huokaisi isä.
"... leikkiä nyt tuolla tavalla, vanha mies... Voi Patrik, toivottavasti hän poistuu pian!", marisi äiti. Adamia hämmästytti.
"Minusta Liisa-setä on kiva!", ilmoitti Adam kovalla äänellä.
"Hyss!", suhisivat vanhemmat. Äiti jatkoi tiukan kuuloisesti. "Sinä et ymmärrä. Liisa-setä on paha ihminen, sellainen... pervo! Käyttäydykin kunnolla, tajuatko?"
Adam nyökytteli. Liisa-setä palasi pöytään ja isä ja äiti olivat taas entisellään, nauraen ja kertoen vitsejä. Liisa-setä kertoi ihmeellisiä tarinoita kaukaisista maista ja kummista tapahtumista. Kun Adam meni nukkumaan, jatkoi Liisa-setä tarinankertomisiaan. Adam olisi halunnut kuunnella toki pidempäänkin, mutta ei hänen annettu.

Seuraavana päivänä Adam tuli aikaisin kotiin. Isä ja äiti eivät olleet kotona, mutta Liisa-setä luki paksua romaania keskittyneen oloisena. Hänellä oli jalassaan sukkahousut.
"Kas! Pikku Adam!", kiekaisi setä huomatessaan Adamin häärivän keittiössä. "Koulustako palailet?"
"Juu!", vastasi Adam tomerasti ja istuutui olohuoneen pöydän ääreen. "Minä en oikeastaan saisi syödä tässä... mutta joskus syön!", tunnusti Adam ja puhkesi hermostuneeseen kiherrykseen. Liisa-setä taputti Adamia olkapäille.
"Kuules Adam, se voisi olla meidän pikku salaisuutemme!", sanoi hän ja nosti Adamin syliinsä. Adamista Liisa-sedän sylissä oli mukavaa. "Ja meillä voisi olla toinenkin yhteinen salaisuus, vai mitä?", myhäili Liisa-setä salakähmäisesti. Adam nyökytteli innoissaan. Liisa-setä laski hänet sohvalle ja kaivoi taskustaan jotain. Adam yritti kovasti nähdä mitä.
"Soh! Eipäs kurkita. Kuule, ensin vannotaan vala. Osaatko vannoa valan? Kaksi sormea pystyyn, juuri noin!"
Adam vannoi karmean valan: "Minä, Adam Vasikainen, lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, etten tästä mitään kellekään kerro, ja jos sanani syön, Saatana minut syököön!"
"Ruma sana", sanoi Adam ja mutristi suutaan.
"Ei, vaan tarpeellinen!", korjasi Liisa-setä. "No niin, nyt on vala vannottu. Olethan hiljaa?"
Adam nyökytteli lisää. Hänestä kaikki oli todella jännittävää! Antaisipa setä jo hänelle lahjan! Setä antoi hitaasti Adamille pienen puulaatikon. Adam oli avaamaisillaan sen, mutta Liisa-setä kielsi.
"Tsot! Tuon saat avata vasta kun olen poissa", sanoi hän ja otti lempeästi laatikon Adamin kädestä ja laittoi sen taskuun. "Muuten se ei toimi! Ymmärrätkö täysin?"
Adam oli hurjan hämmästynyt. "J-joo...? Millä tavalla poissa?", kysyi Adam harmistuneena. "Lähdetkö pois pian?"
"Ei, Adam, minä kuolen", nauroi Liisa-setä ja näki Adamin silmien suurenevan kauhusta. "Älä huoli, se on tiedetty jo pitkään. Katsos, jokainen ihminen kuolee joskus", sanoi hän, nyt surullisella äänellä, "mutta asia vain on niin. Minun aikani on ihan pian." Hän silitti Adamin poskea. "Katsos, minulla on jotain rikki... täällä...", sanoi hän taputtaen mahaansa, "ja pian nukun pois. Siksi tulinkin tapaamaan teitä! Tule syliin, voi!", sanoi hän ystävällisesti nähdessään kyynelten valuvan pitkin Adamin poskea. Hän piti Adamia sylissään pitkään ja lauloi tälle jonkun kauniin laulun jota Adam ei ymmärtänyt. Sitten, kun Adam oli rauhoittunut, laski hän tämän takaisin sohvalle.
"Niin! Sitähän minäkin, ei se ole niin kamalaa, eihän?", sanoi Liisa-setä.
"On!", itki Adam. "Kamalaa!"
"Mutta katsos, minä säilyn täällä" - Liisa-setä kopautti ohimoaan - "varsinkin jos muistat sitten avata tuon paketin sitten ja vasta sitten kun olen kuollut. Jookos?"
Adam nyökytteli.
"Adam, tämä on meidän pikku salaisuutemme? Jookos?", kysyi Liisa-setä. Adam nyökytteli. Liisa-setä otti hänet mukaansa ja he menivät ostamaan jäätelöä. Adamista ei enää tuntunut niin pahalta.

Seuraavana aamuna Liisa-setä oli poissa. Äiti vaikutti hyväntuuliselta, mutta tuohtui Adamin udellessa Liisa-sedän perään.
"Häipyi jo, onneksi, se hulttio! Ties mihin huoriin oli menossa!"
"Charlotta!", korotti isä ääntään vessasta.
"Voi anteeksi", sanoi äiti mekaanisesti ja hätisti Adamin kouluun.

Kaksi viikkoa myöhemmin he saivat kirjeen. Äiti näki, kuka oli lähettäjä, ja kiekaisi voitonriemuisesti.
"Se transu on kupsahtanut kirroosiinsa!", huusi hän isälle voitonriemuisasti. Isä riensi äidin vierellle.
"Testamentti!", totesivat he vapisevin äänin ja repivät kauniin kirjekuoren auki. Adam katsoi, miten molemmat suorastaan ahmivat tekstiä. Sitten äiti muuttui valkoiseksi ja isä punaiseksi.
"Perkele och fittan!", sähisi äiti.
"Vitun saatanan paskiainen!", kähisi isä.
"Perinnöttä jätti meidät! Arargh! Ja kaiken tämän vaivan jälkeen? Missä on oikeus!", huusi äiti, hiljeni ja käänsi katseensa Adamiin. "Kakara! Mitä sinä kerroit hänelle?" Isäkin astui uhkaavasti Adamia kohti ja veti vyötä pois housuiltaan.
Adam perääntyi varovaisesti. "E-e-en mitään...", sopersi hän, ja väisti äidin käydessä päälle kuin harpyija. Äidin ote oli jo Adamin korvalla ja isä käänsi vyötään kaksinkerroin. Pelastus saapui soivan ovikellon muodossa. Äiti katsoi hurjistuneena isään, isä äitiin, molemmat nyökkäsivät, ja Adam passitettiin vauhdilla huoneeseensa.

Adam istui pimeässä huoneessa ja ihmetteli. Joku oli ovella, äiti selitti väsyneesti jotain, isä itkeä tuhersi.
"... karmiva tragedia... niin nuorikin vielä..."
Sitten Adam muisti Liisa-sedän lahjan, kipitti innostuneesti repulleen ja otti laatikon esiin. Siinä oli hieman salmiakkijauhetta päällä. Adam tajusi, että Liisa-setä olisi varmaan halunnut Adamin avaavan laatikon juuri nyt, ja niin Adam tekikin.

Sisällä oli pieni lappu, jonka Adam avasi.
"Rakas Adam!", seisoi lapulla. "Olen nyt kuolla kupsahtanut, hupsista hei! Mutta ei hätää! Tässä laatikossa on hansikkaat. Pistä hansikkaat käteesi, niiden pitäisi olla juuri sopivat."
Adamin hämmennykseksi laatikossa oli kuin olikin pari paperinohuita, ihmeen kevyitä hanskoja. Ne veivät taiteltuna vain vähän tilaa ja olivat kädessä viileät. Kun Adam pujotti ne käsiinsä, tuntui hänestä, kuin jokin jännä olisi tullut huoneeseen.

"Adam", kuuli hän sitten korvissaan. "Minä on Liisa-setä."
Adamia alkoi pelottaa.
"Ei, älä pelkää. Nämä hanskat ovat nyt sinun. Kun pidät ne käsissäni, kuulet mitä sanon. Ymmärrätkö?"
Adam nyökytti hädissään.
"Hyvä! Opetan sinulle kaiken minkä tiesin ja sitten..."
"Niin?", kysyi Adam hiljaa ja jännittyneesti.
"Niin, Adam, sitten voit kostaa kaikille", kuului Liisa-sedän rakastettava ääni. Adam meni nukkumaan hanskat kädessään, ja koko yön Liisa-sedän haamu kuiski hänelle asioita joidenlaisia Adam ei ollut edes pahimmissa painajaisissaan osannut kuvitella olevan olemassa.