Minulla on pikkuinen vasara. Se on rakkain leluni maailmassa. Aina välillä otan sen esiin ja naputtelen sillä erilaisia asioita. Voin naputella sillä nauloja lautoihin tai nauloja seinään tai nauloja oikeastaan ihan mihin tahansa! Kerran yritin naputella nauloja käteeni mutta se sattui aika paljon ja huusin äitiä apuun ja äiti motkotti minulle mutta antoi minulle jäätelön mutta otti vasaran pois. Jäätelö maistui aika hyvältä mutta silloin tajusin että vasarani on minulle tärkeintä, ilman vasaraani en ole mitään, vasara antaa minulle syyn elää. Ja se oppi on minulle ollut opiksi pitempään kuin se jäätelö oli olemassa.

Joten mitä leikkisimme tänään, vasara? Leikkisimmekö taas sitä leikkiä jossa juoksennellaan metsässä ja naputellaan nauloja puihin? Ei? Mitä haluaisit tänään naputella? Ai, sinulla on uusi leikki! Tässä leikissä otetaan nauloja pois asioista! Hölmö vasara, ei sinulla voi ottaa nauloja pois asioista, olethan vasara! Se olisi täysin luontosi vastaista! Ai että jos sinut kääntää - niin että ei-naputtelupuoli on alla ja naputtelupuoli on päällä - ja sinut laittaa naulankannan alle ja oikein kiskaisee niin sinulla voi ottaa naulan pois? Tämä avaa elämääni täysin uusia ulottuvuuksia joita en ole ennen tajunnut enkä vieläkään täysin tajua.

Joten leikitäänpäs tätä leikkiä! (Tässä vaiheessa minun olisi syytä mainita että oikeasti vasarani ei puhu minulle. Jos se puhuisi minulle olisin hullu. Sillä sanotaanhan että jos puhut esineille se on normaalia mutta jos ne puhuvat takaisin olet hullu! Vai meniköhän se niin? No joka tapauksessa) ryhdyn leikin tiimellykseen. Minulla on lauta johon olen lyönyt tosi monta naulaa! Jotkut niistä ovat menneet suoraan ja joitakin en ole lyönyt ihan pohjaan asti ja jotkut ovat ihan vinkuravonkuroita! Taidanpa siis irroittaa vinkuravonkurat!

Laitan siis vasarani ei-naputtelupään yhden vinkuravonkuraisen naulan kantaan ja kiskaisen. Kiskaisen oikein kunnolla ja naula lähtee! Nyt minulla on vinkuravonkuranaula kädessäni! Voisin yrittää naputella sen johonkin muualle, mutta ei, tänään ei ole naputtelupäivä. Tänään on naulojenkiskomispäivä! Ah, naula jonka kanta ei ole täysin lyöty puupalikkaan! Laitanpa siis tuon kiskomispään sen kannan alle - se mahtuu sinne juuri ja juuri - ja kiskaisen ja...

unghs

asfgdg

se ei lähde irti

huuungh

se lähtee irti

se lähtee irti

vasarani pää lähtee irti

Vasarani pää lähti irti! Mitä helvettiä! Mitä vittua! Mitä tapahtuu! Katson päätä, katson vartta, olen sekaisin, olen shokissa, epätoivoisesti yritän liittää niitä yhteen mutta en onnistu siinä. Onko vasarani rikki! Eivät vasarat voi mennä rikki! Kerran löin vanhaa puhelinta vasaralla ja se meni rikki ja näytti jänskältä mutta onneksi se oli vanha puhelin eikä kukaan kaivannut sitä. Mutta vasara! Mitä minä nyt teen?

Hoipertelen äidin luokse ja näytän vasaraa äidille. Äiti naurahtaa tietäväisesti, tietäen että ei ole normaalia 23-vuotiaan nuoren miehen tuntea sellaista fiksaatiota elotonta työkalua kohtaan mutta silti antaen periksi kuten äitien yleismaailmallinen tapa on, sanoo että ei se mitään ja huomenna minulle ostettaisiin uusi vasara. Uusi vasara joka olisi aivan erilainen kuin vanha vasara, eri näköinen, eri hajuinen, tuntuisi erilaiselta käteen ja joka tuntuisi naputellessa erilaiselta

ei

ei