Seison kylpyhuoneen peilin edessä tarkastellen itseäni. Arvioni on kovasti heikko, vaikka niinhän se eittämättä on aina kun kyseessä on kylpyhuoneen peili. Tuntuu kuin jokainen kylpyhuoneen peili oltaisiin vartavasten ostettu vaatekaupan sovituskopista johon siihen ovat pahat henget tarttuneet niin että se suorastaan tuntuu pakottavan ostavan uusia vaatteita jotka peittävät ja vievät huomiota pois kaikista epätasaisuuksista. Kuollutta ihoa, roikkuvaa ihoa, ihoa jossa on läiskiä, kaikenlaista ihoa. Ja läskiä, joka paikassa pieniä läskikertymiä jotka saavat aikaan ei niinkään lihavan vaan pelkästään epäterveen, velton, turhan ihmisen vaikutelman. Elottomat, lytyssä olevat hiukset joita ei saa kuntoon vaikka kirveellä yrittäisi, ja monta kertaa onkin yritetty, tai no ennemminkin ei yhtään kertaa, olisihan se varsin tyhmää. Ja aknea.

Aknea, kaikkialla aknea. Vahvoilla myrkyillä on kasvojen akne tuhottu kuin Vietnamin metsät imperialistien toimesta, mutta mikään agentti oranssinvärinen ei tehoa selkään, tuohon kraaterien ja vuorten kyllästämään Merkuriukseen. Ja tieto siitä että niiden puristelu ei tee hyvää on sekä turhauttavaa että raivostuttavaa. Sillä kaikkihan tietävät että jos finnin puristaa tyhjäksi se tekee hyvää! Kuin pieni orgasmi se on, ja niin, kyllähän siinäkin ruumiinnesteet lentävät. Mutta vastustan kiusausta, etenkin kun tiedän että jos ryhtyisin puristelemaan aknenäppylöitäni tästä tarinasta tulisi kohta kopio Nannen vanhasta tarinasta "Finni".

Sen sijaan päätän, että nyt on otettava käyttöön kovat metodit. Minun on viimeinkin koteloiduttava ja kuoriuduttava sieltä ulos.

Menen sänkyyn, otan alushousuni pois ja käyn makaamaan pitkäkseni. Valitettavasti joudun kuitenkin huomaamaan perseestäni ei tule silkkiä, ainakaan tällä nimenomaisella hetkellä, joten minun on tyydyttävä muihin metodeihin. Komeroni on täynnä villakeriä joita olen obsessiivisesti kerännyt tätä hetkeä silmällä pitäen, ja kannan ne kaikki vuoteeni viereen. Tätä varten minun pitää tietenkin nousta sängystä ja pistää alushousut jalkaan, ja tätä oli ehkä hieman turha kertoa mutta ettepähän ainakaan jää ihmettelemään. Sitten otan langanpäästä kiinni ja alan kieppua, antaen langan kietoutua ympärilleni. Ja sen jälkeen toinen kerä, ja toinen, ja toinen.

Koteloni on monivärinen ja kaunis. Kaikissa sateenkaaren väreissä se kiiltää, tavalla joka voisi saada jonkun uskomaan että minusta kuoriutuu kaunis homoprinsessa, mutta ei koteloitumisessa ole mitään homoa, ei suinkaan. Mutta vieläkään koteloni ei ole aivan täydellinen. Käytän maassa lojuvat lankakerätkin siihen ja lopulta - harmikseni - minun on hypittävä kömpelösti myös vaatekaapille, revittävä kaikki vaatteeni suikaleiksi ja inkorporoitava nekin uuteen suojakerrokseeni. Ja niin, juuri ja juuri, onnistun peittämään itseni tarvitulla tavalla.

Makaan ja odotan, horroksen kaltaisessa tilassa. Viikko vierähtää, toinenkin. Joku voisi luulla että kuolisin janoon tällä hetkellä, mutta onneksi on kevät ja voin johtaa suuhuni katolta sulavan lumen hienostuneella kanavaratkaisulla, jonka olin jo valmiiksi kaivertanut sinne. Se antaa minulle tarvitsemani nesteet. Saan elantoni ohi lentelevistä hyönteisistä, jotka erittämäni feromoonit houkuttelevat suuhuni. Tunnen muutoksen sisälläni. Kasvan ja kehityn. Elimeni vaihtelevat paikkaa. Uusia kasvaa, joitakin kuolee. Se tuntuu hassulta. Kutittaa.

Lopulta luontoäiti antaa minulle merkin, että olen valmis. Tunnen sen sisälläni. Revin koteloni kappaleiksi ja tulen sieltä ulos. Katselen uutta ruumiinrakennettani tyytyväisenä. Kyllä, nyt olen täydellisempi. Jokaiselta osalta. Jaloissani, käsissäni on uutta voimaa ja kauneutta. Vatsani on hehkeä, kimmoisa, vahva. Keuhkoni täyttyvät ilmasta uudella intensiteetillä, ja kun huokaan kokeeksi, tuuli on kuin kevätpuhuri joka saa oksat heilumaan ja karjakkojen hameet nousemaan korviin. Kyllä. Uusi vartaloni tulee houkuttelemaan puoleeni paljon karjakkoja.

Menen vessaan ja katson peiliin. Otsassani on ihan *vitun* iso finni.