Ah, kylpyhuoneen valkoinen ja epäsiisti lattia. Huolimatta sinuun kertyneestä törystä, liasta ja shampoopullojen korkeista olet silti se paikka missä krapulainen haluaa herätä. Olethan viileä ja anteeksiantava ja lähellä vessanpönttöä. Tällä kertaa ei kuitenkaan tee mieleni oksentaa vaan, sen jälkeen kun olen päättäväisesti ja määrätietoisesti hikonut ja vaikertanut 45 minuuttia lattialla, päätän nousta horjuvin jaloin pystyyn ja kusta. Onneksi olen jo valmiiksi alasti. Taas yksi niistä monista kerroista jolloin voin käyttää tuota lausetta.

Joten kusen. Haukottelen ja kusen. Kustessani venyttelen. Ja kusen edelleen. Onpas rakko täynnä. Lorottelen ja hymisen ja vemputtelen persettäni. Kusi virtaa virtsaputkeani pitkin. Pikku hiljaa alan ihmetellä kusen suurta määrää - vaikka olen kussut jo, siltä tuntuu, litran, vielä sitä riittää. Eikä rakossa tunnu tyhjenemisen merkkejä mainittavammin. Kusta tulee ja tulee ja tulee.

Alan huolestua.

Yritän puristaa virtsaputken sormillani kiinni. Ei onnistu. Vähän ajan kuluttua tunne on sietämätön ja minun on päästettävä irti. Kusen tulo ei lakkaa, se ei vähene, ei myöskään lisäänny. Tasaisesti, melko normaalina kaarena, se lentää, sinne minne osoitan. Alan ihmetellä, miksen tunne nestehukkaa, ja syytä en tiedä, mutta oloni on muuten aivan normaalin krapulainen paitsi että minua kusettaa ja minä kusen ja kusemisesta huolimatta minua kusettaa silti.

Otan mopin sangon ja varovaisesti pitelen sitä lantioni edessä kun harhailen takaisin huoneeseeni etsimään puhelintani. Aikaa menee sen löytämisessä ja sanko alkaa täyttyä, mutta silti en loiskuta yhtään vastamopatulle lattialleni vaan palaan vessaan. Samaan aikaan kun lorotan näppäilen Hatanpään terveyskeskukseen ja kerron vaivastani. Kuulen virkailijan äänessä huonosti peitellyn inhon kun hänen on kuunneltava selostustani samaan aikaan kun kusi lorisee pönttöön, mutta en voi sille mitään, ja pitäisi hänenkin tietää sen. Minulle lähetetään ambulanssi.

Soitettuani käyn sangon kanssa taas hakemassa paidan housut ja, varovaisesti, puen päälleni. Onnistun siinäkin kastelematta itseäni. Napitan jopa housun ylimmän napin, niin että lopsottimeni jää sepaluksesta roikkumaan. Koko tänä aikana kusen virta on jatkunut, pitelemättömänä, hellittämättömänä. Minusta tuntuu että tähän voisi jopa tottua. Pistän käteni niskan taakse ja pyörittelen lanteitani, hyräillen ja katsellen ylöspäin. Kun katson alaspäin, huomaan että virtsasuihku on alkanut muuttua punaiseksi.

Ambulanssimiehet löytävät minut vessan lattialla katatonisen shokin tilassa.