Pukeudun, venyttelen, venyttelen jalkojani, venyttelen käsiäni, venyttelen jokaisen jalkojeni lihaksista ja ihan vaan huvin vuoksi venyttelen pari kertaa myös pippeliäni. Lenkkarit jalkaan. Olen valmis. Lähden lenkille.

Kirmaan ovesta ulos. Sää on mitä parhain, lukuunottamatta sitä että aurinko paistaa niin helvetisti ja hiki tulee jo sadan metrin päästä. Mutta ei se mitään, hikihän on vain virvoittava asia ja virvoitusta nyt kaivataankin, etenkin ottaen huomioon miten helvetin kuuma sitä voi olla. Paitani hulmuaa tuulessa ylväästi, kertoen karua kieltään siitä miten minun pitäisi viimeinkin oppia käyttämään pienempikokoisia paitoja. Shortsit hulmuavat myös. Näytän naurettavalta. Mutta onneksi kukaan ei tule kiinnittämään huomiota siihen, olenhan lenkillä mikä on jo itsessään naurettavaa.

Pienet töppöseni saavuttavat hyvän rytmin. Etenen kuin höyrykone, vauhdilla joka on tarkasti ajoitettu niin että näytän koko matkan siltä että olisin juuri juossut 20 kilometriä ja olen läkähtymäisilläni. Se on mukava vauhti. Jalkojeni liike kuulu tup tup tup tup tup tup. Se on elähdyttävä ääni, kuin lihava lapsi juoksemassa välitunnilla tietokoneluokkaan, mutta en ole lihava joten askeleeni eivät ole yhtä raskaat. Jos olisin lihava tuskin olisin lenkillä. Reiteni löllähtelisivät liikaa.

Kuulen toisenkin tuputusäänen! Katson taakseni ja näen sieltä saapuvan juoksijan. Hän lähestyy minua. Voi kuinka kivaa, ajattelen sarkastisesti. Ajattelen usein sarkastisesti. Se tekee elämästäni niin kovin paljon parempaa. Tuo mies juoksisi minun ohitseni, ja minulla olisi vain kaksi vaihtoehtoa - kiristää omaa tahtiani hänen takiaan, jolloin väsyisin, tai juosta samaa tahtia, jolloin itsetuntoni laskisi taas vähän kerrassaan. Ärsyttäviä nuo ihmiset jotka juoksevat nopeammin kuin minä. Toisaalta ärsyttäviä ovat myös ihmiset jotka juoksevat minua hitaammin. Vihaan kaikkia ihmisiä. Puran vihaenergiani juoksemiseen.

Hän ei kuitenkaan juokse minun ohitseni. Päin vastoin, lähes tarkalleen kolmen metriä minun taakseni hän jaa, tarkalleen samaan tahtiin juoksemaan kuin minäkin juoksen. Hänen askeleensa synkronisoituvat minun kanssani. En anna hänen häiritä itseäni. Osoitan tämän kääntymällä tiukasti vasemmalle ja sukkuloimalla pitkin pieniä sivukatuja. Aidankin yli hyppään. Mutta niin vain tuo tuntematon mies jatkaa perässäni, ja huomaan hänen rintakarvansa.

En voi pysähtyä. En voi juosta nopeammin. En voi ilmaista mitenkään hänelle että hän häiritsee minua. Muumi haistaa pelon. Ajattelen nopeasti. Käännyn niin, että juoksen takaperin - selkä menosuuntaan! Mutta kun olen kääntynyt, huomaan että hänkin on kääntynyt, ja jatkaa juoksuaan, takaperin, samaa tahtia kuin minäkin. Nyt! Askel, askel, askel - askel eteenpäin! Hän ei voi kuin törmätä minuun, tai pikemminkin jalkaani joka tulee kohta osumaan hänen niskaansa! Mutta jotenkin hän on aavistanut mitä teen, ja hänkin alkaa juosta taas eteenpäin, minun edelläni.

Hän juoksee minun edelläni! Nytpä hän saa maistaa omaa lääkettään! Päätän juosta hänen takanaan, samassa tahdissa, kolmen metrin päässä. Se on järjetöntä mutta se on jumalan kasvot. Hän katsoo taakseen. Näen hänen silmissään pelon. Hymyilen. Hän juoksee, ja minä juoksen hänen perässään. Mieleni on puhdas ja kirkas. Mutta... minne hän onkaan juoksemassa?

Hän on juoksemassa kotiani kohti! Hän astuu ovelleni. Hän ottaa avaimen esiin. Se sopii lukkoon! Ja tässä kohdin olen jo päässyt hänen kohdalleen, tungen hänen viereensä, katson häntä silmiin.

Hänen tekemänsä seksuaalisen ehdotuksen suorasukaisuus hämmästyttää minut perinpohjin.