Tärisevin käsin avasin sähköpostin, sen ainoan sähköpostin joka oli sähköpostiosoitteeseen jonka olin erikseen seuranhakua varten avannut... tullut. Viikon olin odotellut ja ei käy kieltäminen ettenkö olisi jo kaikkea toivoa ollut pois heittämässä, vaan niin vain tuo yksinäisen epätoivoisen parahdus pimeään, netin synkkiin syövereihin, oli tuottanut tulosta. Joten, viestin latautuessa, luonnollisesti suhtauduin siihen lähes toivonsekaisella pelolla, tai mahdollisesti pelonsekaisella toivolla. Millainen ihminen olisi saattanut vastata viestiini?

Kävi ilmi, että melko pitkälle toivomani kaltainen. Tai, no ainakin kuvan perustella. Tai, no ehkä olisin kuvaltakin odottanut vähän enemmän, esimerkiksi sitä ettei se olisi näyttänyt muutaman blur-efektin kärsineeltä kännikuvalta - mutta siitä kävi selvästi ilmi, että vastaaja oli lyhyt, ei lihava, söötillä tavalla lyhyttukkainen, ei lihava, hienostuneesti rakentuneine kasvonpiirteineen jopa poikamainen - mutta ei kuitenkaan poika, ei millään pojalla voisi olla tollaista lapsensynnyttäjän lantiota, siitä olin varma.

Mutta ei minua hänessä viehättänyt vain hänen ulkonäkönsä, ainoastaan pääasiassa - kiinnitin kyllä huomiota vastauksen tyylilliseen kauneuteenkin, etenkin siihen miten hän suoraan ryhtyi rakentamaan persoonaansa musiikkimakunsa kautta. Jo kauan sitten olin tullut siihen tulokseen että paitsi etten voisi koskaan ihastua kehenkään joka ei tykkäisi Pixiesista, ei, en voisi myöskään ihastua kehenkään joka voisi ihastua kehenkään joka ei tykkäisi Pixiesistä. Elitismini oli kaikessa jylhyydessään musertavaa ja siksi ah, niin inhimillistä. Kiihottuen panin merkille myös hänen pilkkusääntöjen hallintansa.

Joten siis vuodatin kaiken kykyni leikkiä kiinnostunutta mutta silti välinpitämätöntä vastausviestiini, ja ilmeisesti onnistuin hyvin, koska sitä seurasi uusi viesti, ja taas uusi, ja vielä kerran uusi, ja uusi sen jälkeenkin. Niin, ja lähettelin minäkin hänelle viestejä siinä välissä. Voisi melkein sanoa että kävimme sähköpostivaihtoa! Ja hetki hetkeltä kiinnostuin hänestä yhä enemmän, ihastuin, melkein rakastuin, ja sitten mieleeni iski kauhea epäilys. Hän vaikutti niin täydelliseltä, liiankin täydelliseltä - kuin minulta itseltäni!

Kuumeiseen mieleeni nousi lisää kysymyksiä. Miksi hänen kaikki viestinsä oli lähetetty kymmenen ja kahden välillä - noina tunteina, joina olin töissä ja joista en koskaan muistanut mitään, olihan minulla harvinainen mutta kiitettävä taito vajota työn ajaksi täydelliseen horrokseen josta en tajunnut mitä tein! Ja miksi joskus tunnuin arvaavan mitä hän lähettäisi minulle ennen kuin hän sitä lähettikään? Tarkistin ip't ja, kyllä, se olin minä, työaikanani, työkoneeltani. Olin käynyt eroottissävytteiseksikin menevää kirjeenvaihtoa itseni kanssa! Naispuolisen itseni, korjasin, sillä en pystynyt unohtamaan noita lapsensynnyttäjän lantioita.

Oli vain yksi ratkaisu - oli sovittava treffit. Ja niinpä seuraavassa viestissäni ehdotinkin tapaamispaikkaa, erästä pientä kahvilaa josta harvat tiesivät, minä yhtenä niistä harvoista. En yllättynyt kun hän - minä? - sanoi että hänkin rakasti kyseistä kahvilaa ja kävi siellä usein. Lauantai, kello kolme. Hän tunnistaisi minut siitä, että kaulassani olevassa palestiinalaishuivissani olisi kuviointina pieniä Daavidin tähtiä.

Lauantai, kello kolme. Istuin kahvilan pöydässä välittämättä siitä, miten omistaja Mahmoud mulkoili minua ja supatteli muille työntekijöille, kaikki hänen sukulaisiaan. En tiennyt, mitä odotin. Itseäni? Sitä, ettei kukaan tulisi? Ja silloin - ovi kävi ja minä astuin sisään. Minun vaatteeni, kävelytapani, ja haistamattakin tiesin että ominaishajuni, mutta silti - kyllä, hän todellakin oli kuin identtinen kaksoissiskoni! Hän katsoi minua, minä katsoin häntä, ja teot puhuivat puolestamme, kuten suudelma johon hänen suljin.

Sitten maistraatin virkamiehet tulivat ja pidättivät meidät sukurutsan suunnittelusta epäiltynä.