Kun avasin eteisen oven, avainnipussani olevalla avaimelle tietenkin (siinä, missä on punainen pää) ja väänsin oveni oikealla puolella olevaa katkaisinta, kuului vain hento "poks" ja pimeys ei muuttunut yhtään miksikään. Vettä valuen seisoin sitten siinä, edelliskuisten hesarien muodostaman kasan päällä, ja pohdin tuon poksahduksen tarkoitusta. Sen syvempää filosofista tarkoitusta en kyllä keksinyt. Lähinnä oli ihan helvetin pimeää, eikä lamppu palanut. Napsuttelin aikani katkaisijaa. Nyt poksuminenkin oli loppunut. Ainakin se ääni oli ollut miellyttävä, mutta se tarkoittaisi myös sitä, että jokavuotinen retkeni ulkomaailmaan lähestyisi. Enkä edes tiennyt, millaisia lamppuja minun pitäisi hankkia!

Jotenkin sain riuhdottua sysimustassa pimeyvessä kengät jalastani ja kompastelin nuo vaativat kaksi askelta keittiön ovelle. Siinäkin oli valokatkaisin, tosin keittiöön. Nitkutin sitä aikani. Salaa toivoin, että tuo pahanlaatuinen pimeneminen voisi vaikuttaa vain yhteen asuntoni lampuista kerrallaan, mutta ei. Ihan kuten ennenkin, oli keittiön lamppu pimeänä. Onneksi olin jo muistanut ripustaa taskulampun siihen naulakkoon, jossa säilytin täysin turhanpäiväisiä - enhän osannut valmistaa ruokaa ensinkään - essujani, joten taskulampun valossa valmistin sitten itselleni maukkaan nakkivoileivän. Laitoin leivän päälle voita, ja voin päälle nakin, ja haukkasin siitä palasia mietteliäänä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin loppui myös nakkivoileipä. Valitettava kohtalo. Hieroin leukaani, jossa ei kasvanut vieläkään sitä komeaa harmaantunutta täyspartaa vaan lähinnä pippelikarvoja muistuttavien kiemuroitten harva kangasmetsä. Kiipesin kaikenlaista krääsää täynnä olevalle pöydälleni ja olin jo lähes valmis ruuvailemaan lamppua irti tarkistaakseni, minkälainen lamppu se oli mikä minun piti ostaa jotta voisin ruuvata sen tämän poksuneen tilalle, kun minuun iski suunnaton sähköiskun pelko. Ajattelin kipua jonka kokisin, miten rojahtaisin lattialle ja iskisin kalloni mustaan kaakelilattiaan ja sitten kuolisin siinä kouristellen. Inhoittava ajatus! Onneksi allani oli puupöytä. Puuhan ei johtanut sähköä. Varmuuden vuoksi etsin vielä vaaleanpunaiset kumihanskat. Näin olin tuplasuojattu. Ruuvasin lampun irti enkä saanut sähköiskua. Lamppu oli pyöreä ja siinä oli kirjaimia. Kirjoitin ne taskukirjaani.

Eteisen valo oli edelleen pimeänä, yllätyskö tuo sitten oli, olinhan ollut siitä usean metrin päässä jo usean minuutin ajan mutta ei se ollut syttynyt. Harvemmin ne syttyvät. Onneksi sentään olohuoneen lamppu vielä toimi. Makuuhuoneen palaneita valoja en enää vaihtanut, vaan käytin pukeutuessani ja lukiessani otsaan venyväisellä hikinauhalla kiinnitettävää Petzl Tikka Plus -ledilamppua. Se oli hyvä. Tosin silmäni olivat melko valonarat, joten jouduin välillä laittamaan lampun pois. Silloin en tosin nähnyt pukeutuessani tai lukiessanikaan yhtikäs mitään. Johtuivatko ihmisten pahat katseet sitten siitä?

Käänsin olkkarin lampun katkaisijaa ja kolme napsakkaa pamausta ilmoittivat minulle, että kaikki kolme polttimoa olivat sanoneet sopimuksen irti. Tein lyhyen tilanne-analyysin: ei lamppuja, suuri pimeys on saapunut. Tietokone toimi, joten selailin suosittua sosiaalinenverkostoitumissivustoa aikani. Otsalamppu toimi, joten näin tehdä edes jotakin. Nyt minun pitäisi sitten vaihtaa olohuoneenkin lamppu. Ja eteisen. Mahdollisesti saattaisin jopa olla luova, ja vaihtaa myös makuuhuoneen hehkulampun uuteen. Se vasta olisikin jotakin.

Mutta minuun iski pelko. Vaaleanpunaiset kumihansikkaani, nuo suojaavat ja hyväilevät välineet, olivat edelleen kädessäni, mutta olohuoneen lampussahan oli kolme polttimoa. Kylmä hiki kohosi otsalleni. Entä jos saisin triplasähköiskun! Räpläsin epätoivoisesti katkaisinta saadakseni edes jonkun jumalaisen merkin jonkin läsnäolosta, mutta olin jo täysin unohtanut, missä asennossa katkaisin oli päällä ja missä ei. Voi ei, tätä epätoivon ja tuskan määrää!

Soitin talonmiehelle ja sopertelin aikani jotain. Hän saapui pian, ja kerrottuani asiani katsoi minuun vain muutaman hetken ajan kuin olisin ollut vähämielinen. Enhän minä ollut. Tiesin sangen hyvin sähkön vaarallisuuden. Talonmies kiipesi jakkaralle jonka tarjosin hänelle (sangen avuliaasti ja erinäisten kohteliaisuuksien saattelemana, olenhan korrekti nuorimies) ja irrotti lamput. Hän oli niin rohkea, ja minä niin varovainen. Yhdessä olisimme voineet olla kuin lapsuuteni televisiosankariparivaljakko, Herra Aivo ja hänen apurinsa, Herra Muskeli. Ratkoisimme kaikennäköisiä jännittäviä ongelmia. Muistin erityisesti jakson "Kuka keitti nakin, rouva Bell?". En saattanut unohtaa.

Talonmies oli avulias ja tein hänelle otsalamppuni valossa kahvia. Sangen hyvää kahvia, mokkapannullain. Hänen poistuttuaan katselin erinäisiä lamppuja joita oli siinä kädessäni siellä pimeässä keittiössä missä olin pitelemässä lamppuja käsissäni. Kyllä. Merkit olivat kädelläni kuin suolistetun koiranpennut sisälmykset, ja aivan kuten Medeian noidat näin minäkin noissa teknologisissa merkkikivissä sanoman:

Minun piti lähteä ostamaan valoa itselleni.

Pukeuduin siis, ja astuin ulos. Rappukäytävä kumisi tyhjyyttään. Astelin alas rappusia, ulos ovesta, talon päätyyn, oikealle, rappuset alas, puiston halki, huvilan pihan poikki, suljetun jäätelökioskin ohi, tekniikkahallin viertä, kunnes olinkin jo Kaupan ovilla. Kaupan ovilla oli myös niinkutsuttu teline, johon oli laitettu keltaisen-, mustan- ja punaisenkirjavia lehtisiä. Ne kertoivat ilmastonmuutoksesta. Sana oli pelottava, ja sitten muistin, miten hehkulamput olivat ilmastonmuutoksen kätyri. Ja voi, juuri hehkulamppujahan olin ollut ostamassa.

Miten saisin asuntooni valoa ilman hehkulamppuja? Vaikeita valintoja. Ei ollut helppoa olla pieni, arka ja älykäs, varsinkin jos ei osannut vaihtaa lamppuja. Istuin lattialle ja mietin. Ihmiset väistivät, jos eivät olisi väistäneet, olisivat, mokomatkin, osuneet. Valaisevia esineitä tulvi mieleeni: Kynttilät, erilaiset bioluminoivat bakteerit, tulikärpäset ja tuli. Tuli. Tuli tuli mieleeni lähes välittömästi noiden muiden asioiden jälkeen. Olin jo nousta seisomaan, mutta muistin, että pitäisi olla jotain poltettavaakin tulelle. Ja koska tuuletusta oli vaikea järjestää, olisi minun pitänyt polttaa tulta parvekkeellani. En uskonut sen valaisuvoimaan, ellei se olisi ollut sangen suuri tuli, mutta muistin myös, ettei parvekkeella saanut grillata. Olisiko sitten muka saanut pitää tulta yllä? Pfaff! Kuten sanottua, en ole täysi eilisen teeren poika. Mutta kun visio iski, sitten kohta, kauppojen jo sulkiessa oviaan, se iski lujaa. Nousin seisomaan. Veri kohisi korvissani, kun säntäsin ulos. Taksitolppaa ei näkynyt. Tarvitsin kuitenkin nopean kyyden. Heittäydyin jalkakäytävälle makaamaan pitkin pituuttani, häveten alhaista asemaani mutta samalla tuntien ylpeyttä siitä, että olin keksinyt jotain näin hienoa. Auto pysähtyi, ettei olisi ajanut päälleni. Muutaman minuutin suostuttelun ja rahan heiluttelemisen jälkeen sainkin kyydin.

Valot vilisivät ikkunoissa kun tuijotin ulos transsinomaisessa tilassa. Valoja, lamppuja, tuoko lamppu valon - ei, valon voi saada muutenkin! Yökerhossa soi jo musiikki. En ollut pukeutunut tätä tilaisuutta varten, mutta en ollut myöskään menossa sisään tämän tilaisuuden takia, vaan muista syistä, pakottavista syistä. Vedin syvään henkeä, otin naamalleni sen cool-ilmeen jonka olin oppinut Hollywoodin elokuvista, ja astelin sisään.

Kello oli kuusi aamulla. En ollut uskoa onneani. Paistattelin nyt kotonani, projektini oli valmis, ja valoa olin saanut, onnistunut siinä missä en tiennyt kenenkään niin onnistuneen kuin epäonnistuneenkaan, sillä kuka tällaista yrittäisi jos ei kaltaiseni sangen älykäs nuorimies. Loihen venyttelemän raukeasti ja ripustin viimeisen yökerhosta varastamani hehkutikun seinälle purukumilla. Se hehkui vihreänä. Nyt saattaisin levätä taas pitkään.