Mutta ei, eivät bolsheviikit olleetkaan minua tappaneet. Yhtä hyvin he olisivatkin, nuo ruokkoamattomat hylkiöt, tuo Pietarin katujen saasta - sen verran olin kärsinyt tässä likaisessa kopperossa jonne he olivat minut sulkeneet. Arvomerkkini olivat nyt heidän lastensa leikkikaluja, noiden pienten syöpäläisten jotka joku päivä kasvaisivat isiensä kaltaisiksi herhiläisiksi, kunniani viety, vaatteissani prameilivat asemastaan ylpistyneet piikatytöt, jopa muhkeat viikseni oltiin ajeltu, epäilemättä että niistä voitaisiin tehdä partasuteja näille hyväkkäille.

Valoa! Sellin ovet avattiin. Olin kuullut aikaisemmin laukauksia - olivatko isäsemme tsaarin uskolliset kavalieerit saapuneet vihdoinkin vapauttamaan minut? Mutta toiveeni murskattiin julmasti kuin juutalaisghetto Ukrainassa - Sisälle astui kaksi känsäkouraista työläistä, käsissään punaiset nauhat jotka osoittivat että nuo kirotut kapinalliset pitivät tätä kaupunkia edelleen hallinnassaan. Miten? Chez votre libraire? Olisiko mahdollista että kansassa on sittenkin piileviä voimavaroja jotka olivat nyt nousseet esiin mitä kunniattomimmin tuloksin? Nuo kaksi pahalta haisevaa omenavarasta ottivat minusta kanto-otteen ja raahasivat pois, ja heistä pienempi ja ahavoituneempi sanoi "Tulkaa, Sergei Ivanovits, päällikkömme odottaa teitä", ladaten sanoihinsa vihaa, inhoa, katkeruutta ja ehkä myös hieman kiihkoa.

He heittivät minut lasipalatsiin lattialle. Kauhuissani katsoin ylös ja huomasin, miten kristallikruunut oli tuhottu, seinille kirjoitettu kansankiihoittajien iskulauseita ja joka ikiseen nurkkaan kustu. Katsoin myös pientä, rottamaista miestä joka nosti minut ylös ja kaappasi karhumaiseen otteeseensa, puristaen kätensä kurkkuni ympärille ja puhuen korvaani. "Katsokaa uuden maailman syntyä, Sergei Ivanovits!" hän sanoi halveksuen ja viskasi minut takaisin lattialle. Mikä nöyryytys! Pitäisikö minun arvoiseni miehen ryömiä tämän Antikristuksen jalkojen juurissa, oli minulla sitten viiksiä tai ei?

"Sinäkö olet näiden juupeloiden komentaja?" kysyin, ja olisin voinut käyttää pahempiakin sanoja kuin juupelo jollei kasvatukseni olisi estänyt minua. "Ah, nämä miehet voivat niin arvella, mutta luuletteko te että tämä kalmukki - porton ja kalakauppiaan poika - voisi todella hallita tätä kumousta näin hyvin?" sanoi naisen ääni, ja kauhukseni katsoin miten Maria Antonovna - tuo hedelmättömän kohdun kantaja, tuo abominaatio naisen ruumiissa - astui varjoista - ja niihin hän kuuluukin! - tuon näätämäisen kommunistin rinnalle.

"Maria Antonovna! En olisi odottanut edes teiltä tämänkaltaista petturuutta!" puuskahdin. En voinut itselleni mitään. "Ha ha ha!" lausui Maria Antonovna, ja huomasin että niin suuria olivat hänen syntinsä Isää Jumalaa kohtaan, että naurun kykykin oli häneltä paennut. "Naisen pitää ottaa tilaisuudesta vaari, muuten tämä maailma tulee kohtelemaan meitä kaltoin, kuten se on aina kohdellutkin, aina siitä asti kun Eeva puraisi tuota katkeranmakuista omenaa."

Maria Antonovna laittoi kätensä vieressään olevan, miehen uumalle, mihen jonka olin päättänyt olevan eniemmän kettumainen kuin mitään muuta. Julkea irstailija! Pariisin huorataloissakon hän oli koulutuksensa saanut? "Kyllä, olen pettänyt isänmaani, mutta mitä minulle merkitsee isänmaa? Teidän se pitäisi tietää, Sergei Ivanovits - kuten kerjäläismunkki Vissarion sanoi, Jumalan valtakunnassa yhdenvertaisia ovat suurimmat valtaherrat ja nopeimmat ravihevosetkin" kuulin tuosta punatusta ja ah! niin viekoittelevasta suusta.

Olin pudota polvilleni, ja niin olisinkin tehnyt ellen olisi jo maannut maassa. Kyllä! Tuo nainen tiesi hirvittävän salaisuuteni! Mitään ei ollut tehtävissä. Oi, kumpa kuolema - noir desir - olisi korjannut minut täältä maan päältä, mutta olin niin perin tuskallisesti elossa, henkisesti kastroitu, mutta edessä. En voinut itselleni mitään - purskahdin itkuun, ja kuin pieni lapsi, kastelin kyyneleilläni mekon joka Maria Antonovnalla oli edelleen päällään.

Maria Antonovna nosti minut pystyyn ja antoi minulle poskisuudelman. "Sergei Ivanovits, sinäkin voit liittyä uuteen valtioomme. Olen kertonut hallitsevalle komitealle paljon sinusta, ja vaikket olekaan vapaamuurari niin piankos sinun kaltaisesi mies nousee korkealle asteikossa. Vallankumous tarvitsee aristokraatin verta, paitsi työläisen pistimiin niin myös päättäviin elimiinsä. Ja minä tarvitsen sinua, Sergei Ivanovits, olen tarvinnut sinua siitä lähtien kun tapasimme tuossa puistossa, sammakoiden kurnutus järvessä, huuleni tupekkaan patonkisi ympärillä."

Tässä minä siis olen, en enää Omskin varakuvernööri vaan Omskin poliittinen komissaari. Musikkain alistus - a bays le travalleiurs! - onnistuu jopa paremminkin kuin ennen, ja anarkisteja voin hirttää samalla tavalla kuin aina ennenkin. Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samana! Joku voisi pitää minua sanojeni syöjänä, epälojaalina tuuliviirinä ja iiskottina, mutta niinä hetkinä kun häpeän tunne yrittää vallata minut, muistan tsuhnaverisen isoäitini opetuksen, jonka hän minulle sanoi istuessani polvellaan - "Sergei, rakas pojanpoikani, pikkuiseni, elämäni valo, kaikki suomalaiset elävät yhden säännön mukaan ja sinunkin on se omaksuttava jos haluat tsaarimme valtakunnassa menestyä - jos et voi voittaa heitä, liity heihin."

- Tatu