Meillä oli viimeinkin kaikki tarvittava. Kymmenien vuosien suunnittelu oli kantanut viimeinkin ylikypsän, hieman happamalta maistuvan hedelmänsä. Me perustaisimme apinaorkesterin.

Instrumenttien hankkiminen oli ollut helpointa - ne nyt saa mistä tahansa musiikkiliikkeestä. Eikä niiden edes tarvinnut olla kovin hyviä, eivät apinat laadusta piittaa, apinoilla ei ole komplekseja tietynmerkkisen kitaran soittamisesta, apinat osaavat vain rakastaa. Apinoiden hankkiminen sen sijaan oli hieman hankalampaa. Ajattelimme ensin salakuljettaa ne viidakosta, mutta edes Läski-Matias ei olisi saanut edes yhtä, saati sitten neljää, apinaa perseessään tullista läpi, joten luovuimme siitä suunnitelmasta. Onneksi lähellä oleva laboratorio oli yrittänyt vähän aikaa sitten kuuluisaa Shakespeare-apina-koetta kahdellasadalla apinalla. Kokeen lopputulos oli ollut se että tieteellisiä projekteja ei pidä aloittaa läpällä, mutta kymmenen apinaa oli selvinnyt hengissä, ja niistä oli helppo valikoida sopivimmat.

Aarniometsä tuotti kuitenkin huomattavia pulmia. Kyselimme kaikkialta, mutta Suomessa aarniometsiä tuntuu olevan harvassa. Yksi oli listattu keltaisilla sivuilla, mutta sitä oltiin nopeasti muuttamassa Sedu-baariksi, ja hyi. Sedu-baarit. Hyi. Aprikoimme pitäisikö projekti toteuttaa Afrikassa, mutta sitten meidän olisi pitänyt salakuljettaa apinat viidakkoon, ja samat perseeseen liittyvät rajoitukset olisivat päteneet, minkä lisäksi tullivirkailijat olisivat nauraneet meille. Joten lopulta päädyimme turvautumaan erään kasvipuutarhan viidakkohuoneeseen. Apinat tuntuivat vaistoavan että jotain oli vialla, mutta toivoimme että se ei vaikuttaisi lopputulokseen.

Teimme joitain muutoksia myös orkesterin perinteiseen kokoonpanoon, puhtaasti teknisistä syistä. Suurimman apinan olisi tullut olla solisti, mutta koska sen tärkeämpi tehtävä oli viidakkorumpujen kolistaminen johon se paneutui huomattavalla pieteetillä ajattelimme että kenties olisi parempi siirtää laulutehtävät pienimmälle apinalle, jonka traditionaalinen rooli oli tanssiminen. Ja laulajahan voi tietysti myös tanssia.

Ongelmaksi muotoutui itse asiassa enemmänkin se, miten pieni apina saataisiin tanssimaan ja laulamaan, kyseinen apina kun vaikutti varsin säyseältä ja jopa huumatulta, mutta vastaus oli lähes hämäävän yksinkertainen - kun se oltiin puettu tiukkoihn raitahousuihin, se aloitti heti uskomattoman kiemurtelun ja huutamisen joka kävi aivan hyvin laulusta ja tanssista. Kyynel nousi silmäkulmaamme seuratessamme voimattoman luontokappaleen ahdinkoa, mutta tämä oli bisnestä. Musiikkibisnes on raakaa. Voisi jopa sanoa että musiikkibisneksessä vallitsevat viidakon lait. Etenkin tässä nimenomaisessa tilanteessa hheeeehh hhehhe hehh

Meidän mielestämme oli huomattava vääryys, että tyttöapinalle oltiin bändissä varattu pelkkä tamburiinin heilutuksen ja oksalla itsensä keinutuksen rooli, ja lisäksi orkesteri tarvitsi basistia, joten tyttöapinasta tehtiin basisti. Vähän niinkuin kaikissa bändeissä missä on tyttö mukana ei-laulajan roolissa, mutta emme me nyt kaikkia sukupuolirooleja muuttamaan lähteneet. Ja siitä olimme iloisia, että laiha apina sopi kitaran soittoon mitä parhaiten. Itse asiassa laihan apinan tyylissä oli lähestulkoon jotain jackwhitemäistä. Valitettavasti iso apina oli hieman liian hyvä rumpali ottamaan Meg Whiten roolin.

Joten kolmen viikon ankaran psyykkauskuurin jälkeen saatoimme aloittaa harjoitukset. Apinaorkesteri soitti. Se soitti hyvin. Se soitti erinomaisesti. Vaikutuimme. Liikutuimme. Kyynel silmissä kuuntelimme apinaorkesteria. Viihdyimme.

...mutta ah ja voi, saatoimme viihtyä vain hetken aikaa, sillä niin julma on apinaorkesterien laki. Tällä kertaa se tosin johtui siitä että kasvipuutarhan henkilökunta löysi viimeinkin meidät ja meidät kaikki, apinat mukaan lukien, heitettiin kylmään hankeen. Pikkusieluinen virkamies ei ole koskaan ollut oikea henkilö ymmärtämään taidetta. Apinataidetta.