Päivä jolloin elämän otti aivan uuden suunnan alkoi hyvinkin tavallisena aamupäivänä. Pirkko oli jo lähtenyt töihin ja lapset eivät vielä olleet heränneet, joten minulla oli puoli tuntia aikaa siemailla kuppostani ja lukea lehteä. Harvapa ihminen tässä tilanteessa voisi sanoa että ajatukset keskeytyivät sillä että Jumala puhui oman pään sisällä, mutta niin minulle vain tapahtui.

Jumalan ääni oli - kiehtovaa kyllä - aivan kuin oma ääneni. Ja voi että kuulostin hyvältä! Tiesinhän minä aina että sulosanani, jotka miehinen kurkunpääni ulos pullauttaa, ovat hurmanneet naisen jos toinenkin,
 mutta olin hyvä kirkossakäyvä kristitty - määrittely joka nykyisin sopii harvoihin suomalaisiin ja, todeksi se on myönnettävä, kovin harvoihin kirkossakäyviin kristittyihinkin - enkä ollut Pirkkoa ennen päätynyt valitsemaan yhtäkään näistä naisista puolisokseni. Mutta tälle äänelle olisin antautunut heti paikalla jos se olisi halunnut kohdunpuutteestani huolimatta synnyttävän uuden Messiaan. Tämä ei kuitenkaan Jumalan tarkoitus ollut, vaan Jumala lausui:

"Paavo, Paavo, uskollinen palvelijani, minä olen sinun Herrasi ja Jumalasi, ja minulla on sinulle tehtävä."

Valehtelisin jos väittäisin että tämä olisi täyttänyt minut pelkällä ilolla ja riemulla, mutta olenhan ihminen ja siksi vajavainen, täydellisiä ihmisiähän on ollut vain yksi ja sekin riippuu siitä miten ihmisen haluaa määritellä.

"Mikä on tehtäväsi, Herrani?" kysyin. Ääneen lausuin nuo sanat, koskapa en muutakaan ilmaisukeinoa keksinyt, tanssin hienovarainen mutta ilmaisuvoimainen kieli kun ei minulta koskaan ollut luonnistunut.

"Paavo, sinun on jätettävä vaimosi ja lapsesi ja lähdettävä minun sanaani julistamaan."

Ehkä jo tiesinkin mikä vastaus tulisi olemaan kun kysyin "Miksi?"

"Haluatko sinä minun tarkoitusperiäni kyseenalaistaa?"

"En halua, Herrani, mutta pitääkö minun perheestäni luopua?"

"Tunnet Raamatun, Paavo, ja tiesit että näin voi käydä. Rohkenetko Minun sanaani vastaan asettua?"

"Tämä tuli niin äkkiä, Herrani! Millä tavoin minun pitää sanaasi julistaa?"

"Kuten kerjäläismunkit jotka ovat Minulle niin paljon iloa tuottaneet on sinunkin sanaani julistettava. Kiireisessä kadunkulmassa, partaasi ajamatta ja pesussa käymättä sillä nämä ovat pyhyyden merkki, sinä huudat ja saarnaat ohikulkijoille, että mahdollisimman moni heistä kuulisi, että se jäisi heidän päähänsä, se on liekki joka jää kytemään ja joku päivä se leimahtaa liekkiin, Minun liekkiini."

En väitellyt enempää. Enhän halunnut olla kuin Onan, jota Jumala rankaisi käskynsä noudattamatta jättämisestä, tai niin ainakin olin päätellyt viisitoistavuotiaana yksin huoneessani yhden aikaan yöllä kun uni ei tullut ja tarvitsin vapautusta. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Tyttäreni oli juuri herännyt ja kysyi minulta kenelle olin puhunut kun olin jo astumassa ovesta ulos, paksuimmassa talvitakissani. Toljotin häntä.

Elämää se on tämäkin. Harvat kuuntelevat mitä minulla on sanottavaa Jumalasta, ja nekin jotka kuuntelevat nauravat ja ottavat valokuvia. En valita. Heidän heittämänsä kolikot ovat elantoni. Ja silloin joskus kun poliisit raahaavat minua putkaan saarnattuani erityisen väkevästi ja vanhurskaasti, muistutan heitä: Kristittynä minulla ei koskaan olisi voinut olla muuta loogista ratkaisua.

TATU