Kaikki muut ovat jo lähteneet. Jäljellä olen vain minä, emäntä ja Ylä-Jokelan vanhapoikaisäntä. Lapsetkin lähti, ja lapsenlapset. Nuorin oli kolmevuotias, mutta niin vaan sekin konttasi kaupunkiin helpon rahan ja kiiltelevien valojen perässä. Synnin Sodomaan menivät kaikki, kukaan ei jäänyt kotitilaa auttamaan. Mutta me jäätiin. Me viimeiset rehdit, rehelliset maalaiset, Suomen jäntevä selkäranka, tamminen suoja ryssää ja Saatanaa vastaan. Eikä helppoa ole meilläkään, ei toki.

Pellot eivät ole tuottaneet viiteen vuoteen. Aina kun oras alkaa itää EU tulee ja tuhoaa sen. Lentokoneistaan kasvimyrkkyä suihkuttaa kasvoton italialainen, joka ei kestä sitä tietoa että jossain vielä tuotetaan puhdasta ja saasteetonta suomalaista ruokaa joka tekee syöjästään vaaleamman, lihaksikkaamman ja kiveksikkäämmän. Kaiken kasvavan tuhoaa eurooppalainen koneistaan ja ne tähkät mitä ei myrkyt tapa tuhoavat Bundeswehrin sotilaat jotka marssivat joka kevät vainioiden yli. Tämä siitä saatiin kun Helsingin herrat meitä natottamaan ryhtyi.

Turkistarhanikaan eivät enää mitään tuota. Viimeiset minkit päästettiin vapaaksi viime keväänä. Griinpiissiläiset pakottivat aseella uhaten minut avaamaan häkkien ovet ja sitten aseella uhaten marssittivat minkit metsään. Siellä nuo rottamaiset ympäristöaktivistit viilsivät minkkien kurkut auki - ei kestä lihansyöjää vegetaristi, ja minutkin olisivat tappaneet nuo ekoterroristit elleivät olisi nähneet että sydämeni kuoli muutenkin katsellessani noiden jalojen eläinten pieniä ruumiita. Jokaisen noista minkeistä olin itse kasvattanut pienestä asti, tuttipullosta syöttänyt ja turkit kammannut, ja nyt nuo tuuheat turkit olivat veren tahrimat eikä niistä enää lämmintä turkista saanut, ei sitten millään. Varmemmaksi vakuudeksi nuo taistolaiset vielä tuhrivat karvan graffittiväreillään ja nauroivat räkäisesti. Sitten he lähtivät. Se oli ainoa päivä jolloin mietin poismuuttoa, mutta tiesin että jos niin tekisin niin Tarja Halonen olisi voittanut.

Kirkonkylälle on turha mennä. Se on yhtä tyhjä kuin muutkin paikat. Kyläkauppa purettiin Lidlin tieltä eikä Lidlissäkään sitten myyjiä pidetty. Se on kylmän, urbaanin kapitalismin laki - maaseutua ei kannata palvella, pelkästään noita etelän hetelmien betoniviidakoita joissa ei nauru helise tai kannel kaiu. Kirkkokin tuhottiin ja tilalle rakennettiin somalien vastaanottokeskus. Sinne sitten somaleita kärrätään Afrikasta asti lentokoneella ja ne jätetään nuuskimaan tyhjentyneitä taloja, metsästämään pikkueläimiä henkensä pitimiksi ja urinoimaan kaduille vapaasti. Välillä korjaan noiden viattomien luontokappaleiden ruumiita pihakaivosta, jonne ne ovat ryömineet voidakseen olla näkemättä mustaa olemustaan edes hetken ajan.

Hetken unta en saa minä eikä saa eukkokaan. Joka yö pörrää Jan Vapaavuori helikopterillaan tilamme yläpuolella ja huutelee meille törkeyksiä megafoonillaan. Välillä yritän sitä hyväkästä haulikolla sihtailla mutta kihti on kovettanut sormeni enkä saa liipasinta vedettyä, ja niin saa Helsingin herra mellastaa vapaasti. En tiedä mitä hän haluaa. Uskon siihen liittyvän kuntajärjestelmämme alasajo.

Eilen menin tapaamaan Ylä-Jokelan vanhapoikaisäntää. Vanhan ystäväni pyylevä ruho oli kuivunut ja ryhti heikentynyt. Suvaitsevaisto on luokitellut hänet homoseksuelliksi. Henkisesti sekä fyysisesti yrittää nykymaailma tuhota viimeisen vanhan ajan patruunan. Näen hänen polttelevan surullisesti piippuaan kun astun sisään hänen taloonsa. Otan oman piippuni esiin, istun ja murahdan. Hän murahtaa vastaukseksi. Enempää ei tarvita. Sitä on suomalaisuus. Mutta kuinka pitkään, sen haluamme me molemmat tietää mutta vastausta emme saa, sillä maailma on nykyisin kuuro ja synkkä.

Panemme piippuun puolet petäjäistä.