HAHHAHAHAHAHAHAHAAAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAH

HHIHIHIIHHIGHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIIIIIIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIHIH

HEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHHEEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHE

HOHOHOHOHOHOHOHOHOHOOOOHOHOHOHOHOHOHJOHJOHHOHOHOHOHOHO

HÖHÖHÖHLHÖHLÖHÖHHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖHÖH

Niin että siis lollerdomskis vaan!

Olinpahan eilen mummon 110-vuotissynttäreillä ja sen vaan sanon, että jopa oli muorilla ikkää! Ja sen myös huomas! Ei se mummeli pysty enää kävelemäänkään!

Vakavoituminen.

Itse asiassa, kun nyt vakavoidutaan, eikä enää naureta, niin kuin naurettaisi maailman viimeisenä päivänä ja juuri ennen kuolemaan, paitsi että ihan justiinsa ennen kuolemaa vakavoiduttais. Niin siis nyt kun vakavoidutaan, niin kerron, että en pysty minäkään kävelemään enää. Kävelisin kyllä, jos pystyisin, mutta olin auto-onnettomuudessa viisi vuotta sitten. Tuntuu kuin siitä olisi vain viisi päivää. Miksi? Koska heräsin viisi päivää sitten koomasta. Minulla ei ole enää jalkoja. Ne jouduttiin amputoimaan molemmat. Toinen jalka on polvesta poikki, toinen reidestä. En pysty enää ikinä elämässäni kävelemään. Tai uimaan. Tai juoksemaan. Olen siis rampa.

Onnettomuus ei ollut oma syyni. Kävelin suojatien yli rauhassa, kun mutkan takaa kaarsi viidenkympin rajoitusalueella yhdeksääkymppiä varomaton kuski. En minä syytä ketään.