Kaisa astui ulos ja tunsi ravistavan pahan olon tunteen ravistavan itseään. Kuinka hän vihasikaan tätä kaupunkia ja pieniä ihmisiä jotka täyttivät sen kadut ja tantereet. Kuinka hän vihasikaan tylsää elämäänsä ja itseään ja ennenkaikkea muita. Olkapäät lysähtivät kasaan ja yksi suolainen kyynel valui alas pitkin puuteroitua hyvinmuodostunutta poskea, jota eivät isorokko tai akne olleet raiskannet näiden vuosien aikana. Eivät vielä, mietti Kaisa synkästi, mutta varmaa olisi, että pian hänenkin neitseellinen hipänsä turmeltuisi ja rypistyisi. Paskaa.

Kaisa oli nimittäin menossa töihin. Hänen työpäivänsä olivat täysin tarkoituksettomia, niissä ei ollut alkua eikä loppua, ne vain olivat. Hän hieroi mummojen pehmeitä käsiä ja tuijotti poissaolevana seuralehtien kansia, välillä aukoen ja sulkien laatikoita joiden sisällöstä hän ei tiennyt tai halunnutkaan tietää. Hän saapui työpaikalleen myöhässä, kieriskeli itseinhossa ja livisti takaoven kautta reilusti etuajassa. Koskaan ei hälle ollut selvinnyt miksi hänet oli palkattu siihen työhön jota hän niin rankasti vältteli, mutta minkäs teet, koska siellä hän nyt vain sattui olemaan.

Kaisa juoksi yli kadun, juoksi kuin kalkkuna, ja pysähtyi suojatien toisella puolella tekemään ristinmerkkejä ja kiittämään Jumalaa. Tuhannet olivat murskautuneet hengiltä tuossa risteyksessä ja monet menettäneet raajojaan tai rakkaitaan. Joka ainut aamu Kaisan kurkkuun nousi pala kun hän näki risteyksen ja vaanivat valkoiset raidat mustassa asflatissa. Aivan varmasti joka yö hiljaiset miehet hinkkaisivat veritahrat pois ja valmistaisivat tien uuteen päivään. Suojatie oli kuin suuri peto joka nieli ihmisiä eikä oksentanut pois kuin muodotonta töhkää.

Mutta nyt Kaisa oli ylittänyt suojatien, jälleen kerran elossa ja kyrpiintyneenä. Hänen sydämensä väräji ja silloin hän tunsi, miten taivaalta tipahti jotain. Se oli lämmintä ja suolaista. Toinenkin pisara iskeytyi Kaisan kutreille, sitten kolmas. Kiveykseen ilmestyi tummia täpliä ja ilma oli kellertävä. Tuntui, kuin kellot olisivat seisahtuneet ja aika pysähtynyt. Kaisa seisoi kultaisessa sateessa ja kohotti kasvonsa ylös. Hän tunsi, miten kultasuihku valeli hänet. Ehkä se kasteli muutkin, mutta Kaisan se kastoi yhdeksi omistaan. Kaisa avasi suunsa ja sieppasi kielelleen pisaran, kuten lapsukaiset jotka sieppaavat talven ensimmäiset lumihiutaleet. Hetken ajan hänen mielensä oli rauhaisa ja hän seisoi kadulla, kasvot ylöspäin, hymykuopat poskillaan, nauttien kultasuihkusta.